Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

22.4.2018

Mitä mulle kuuluu?


Paskaa. Siinä lyhyt vastaus kysymykseen. Anteeksi korjaan; vitun paskaa lienee oikea määritelmä. Mun mummo kuoli 22.2.2018 pitkällisen sairauden uuvuttamana. Mun äiti kuoli 6 päivää myöhemmin 28.2 vain 54-vuotiaana. Ja jotta siinä ei olisi tarpeeksi, niin mun isä sairastaa syöpää (selviää kyllä, näin uskon ja toivon) ja oma mielenterveys on heitellyt volttia jo pitkän aikaa, pahentuen vaan entisestään näiden isojen ja raskaiden menetyksien johdosta. Olenkin hakenut apua ammattiauttajilta ja saanutkin sitä. Kuntoutus alkoi ja uuden lääkkeenkin sain, sitä olen nyt kolmena iltana ottanut ja annosta nostellaan muutaman viikon välein 1,5kk ajan. Toivottavasti järkyttäviin mielialaheittelyihin saan tuosta apua. Olen ollut erittäin fucked up, ei voi mitään. Selvinpäin enemmän sekaisin kun ikinä aineissa, jos kärjistetysti asia ilmaistaan. Ja se on heijastanut väkisinkin myös parisuhteeseen ja omasta käytöksestä avopuolisoa kohtaan olen erittäin pahoillani, sä oot saanut kaiken sen paskan suodattamattomana niskaasi vaikkei sen ihan niin pitäisi mennä. Oot kuitenkin vuosien saatossa kestänyt kaikenlaista minun kanssa ja nämäkin vielä, ei se sullakaan minun kanssa ole helppoa ollut ei.

Tuossa yhdellä väliä ennen näitä kuolemia voin jo henkisesti paremmin, mutta viimeistään äitini kuolema musersi minut täysin. En ollut ehtinyt käsitellä ollenkaan mummoni kuolemaa, kun äiti meni. Se oli sitten siinä se minun jaksaminen. Ai niin, ja minulla tutkimuksien jälkeen (Scid I & II)  todettiin joku neljä vai viisi uutta eri persoonallisuushäiriötä. Nice, mutta toisaalta nuo antoi nimen niille sekoiluille. Ei toisaalta siis ihmekään, että välillä (lue koko-vitun-ajan) mielialat heittelee ja siksipä suostuin, omasta ehdotuksesta toki, kokeilemaan uutta lääkettä. Että josko se sillä edes helpottaisi. Olen ollut myös tammikuusta saakka sairaslomalla ja se ilmeisesti jatkuu tuonne lokakuun loppuun – ellei Kela päätä, että ei muuten jatku. Nytkin pari kk sitten tekivät päätöksen, että tämän kuun loppuun saakka on saikku ja sit tarvitsee B lausuntoa päivittää, muuten ei jatku sairasloma vaikka psykiatri kirjoitti sitä suoraan kesäkuun loppuun asti. Nyt sitten kävin uudelleen psykiatrin vastaanotolla ja hän laittoi saikkua lisää. Toivottavasti Kela on suopea. Ei minusta nimittäin taida ”ihan vielä” olla minnekään töihin, jos ensin pääsisi kotoa edes ulos eikä jumittaisi sohvalla/sisätiloissa.

Äitini kuolema oli samaan aikaan sekä toki yllätys (kuolema tahtoo vähän aina olla) että ei-niin-iso yllätys. Olihan äidillä lukematon määrä eri sairauksia, niin fyysisiä kuin henkisen puolen. Kuolinsyytä voi vain toistaiseksi arvailla, ei ole mitään tietoa siitä vielä tullut, mutta se kyllä kiinnostaa jotta mihin meni. Me ei oltu äidin kanssa väleissä hänen kuolemansa aikaan, jälleen kun oli se vaihe menossa, että välit poikki. Minähän ne tällä kertaa laitoin, muutakaan en todellakaan voinut. Äitini oli erittäin sekaisin viimeiset ajat ja jotenkin se älytön sekoilu enteili jotain tällaista – näin jälkeen päin ajateltuna. Eihän sitä silloin vielä arvannut, että mikä lopputulema tulee olemaan.

Mulla on sua, rakas äiti, ihan hirveä ikävä aina toisinaan. Meillä oli omat skismat ja on/offia meni aina välit, mutta sä olit kuitenkin mun äiti. Niinkuin mä sulle viime syksynä itkua tihrustaen puhelimessa sanoin; Mä olen aina tarvinnut sua, mutta aina se ei ollut mahdollista saada sua siihen lähelle. Sydäntä särkee tätä kirjoittaessa... Koville ottaa, mutta ajattelin tämän toisaalta myös helpottavan. Kun saa tän kaiken pihalle, kirjoittaminen kun on kuitenkin mua aina jeesannut. Voi äiti... Nyt sua ei enää koske mihinkään.

///

No loppuun pitää kirjoittaa jostain hyvästäkin, sillä sitäkin aina on vaikka olisi kuinka tummaa elämä. Niinkuin moni tietää, me saadaan heinäkuussa tyttövauva :) Tähän saakka raskaus on edennyt hyvin eikä missään ultrissa tms ole ollut mitään muuta kuin hyvää kerrottavana. H-hetki lähestyy, eihän laskettuun aikaan (17.7) ole kuin kolmisen kuukautta. Siskokin pyöräyttää samoihin aikoihin esikoisensa, joten minusta tulee myös eno :)

Oot mulle kaikki kaikes omistan tän verseen, antaisin tän kaiken pois jos saisin sut vaan terveeks – Nikke Ankara @Värifilmi (osoitin tämän lainin alunperin äidilleni ja nyt sitten myöhemmin isälleni, niin se vaan menee).