Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

26.12.2017

Armeija - kolme yötä, kuusi vuotta

Vuosi oli 2001. Olin lopettanut ammattikoulun valmistumatta ja oli aika käydä armeijan riveihin, kutsu kävi tammikuussa. Tiesin jo hyvin nuorena, viimeistään teini-iän alussa, etten pysty käymään armeijaa mm. kovan jännityksen vuoksi, mutta mä yritin. No, lähdin sitten Kontiolahteen tietäen jo bussissa, ettei tästä tule vittuakaan. Muille ihmisille toki esitin, että kyllä mä pystyn. Mä olin siellä yhden yön. Seuraavana aamuna ilmoitin, kun en muutakaan paniikissa keksinyt, että haluan sivariin, vaikka en halunnut sinnekään. Kävin juttelemassa mm. papin luona, mutta päätös siitä, että mä lähden tänään, piti. Sain näin kaksi vuotta lisäaikaa, ettei tartte tehdä yhtään mitään. Päätöstä en ilmoittanut kellekään, vaan hyppäsin bussiin ja lähdin himaan. Menin mutsille, joka suoraan sanoen yllättyi "hieman", kuten ensirakkautenikin. Se luuli saavansa minusta lomaa, mut ei se sit saanutkaan. Olin tuolloin poltellut pilveä jonkun aikaa, kun kaverit tarjosi, polttelu oli kuitenkin hyvin satunnaista. Alkoholin lisäksi en käyttänyt muita päihteitä vielä tuolloin.


Vuosi 2003


Tässä kohtaa kuvioihin oli tullut jo piri (v 2002) sekä Subutex (kevät 2003). Olin itse asiassa tuon kesän erittäin pahassa subukoukussa ja piri pehmensi päätä kiitettävästi. Pilvi oli alkanut jäädä toissijaiseksi päihteeksi. Syyskuussa 2003 oli aika lähteä Lapinjärvelle sivarikeskukseen, mutta en muistanut tarkkaa päivää hukattuani lapun missä se luki. Alkupaloiksi olin valvonut kolme yötä, ja nukkunut yhden, oli toisen session aika. Alkoi taas valvojaiset. En muista, oliko ensimmäinen vai toinen yö menossa, kun äiti soitti ja kysyi voisiko sivarikeskukselta tulleen kirjeen avata. Kielsin jyrkästi. Puolen yön aikoihin, ollessani kaverin kanssa tupakalla äiti soitti itkien avanneensa kirjeen ja että se sisälsi etsintäkuulutuksen ja että Loviisan poliisi on sun perässä. Yritin rauhoitella ja kerroin, että tulen ylihuomenna ja lähden sivarikeskukselle. Neljäntenä yönä samoilla silmillä, vedin elämäni ensimmäiset piriöverit, noin gramman pommin, joka tarttui kurkkuun ja aukesi. Kirveli, poltteli ja sattui niin saatanasti joka paikkaan, että luulin kuolevani. Sain ajettua auton kaverin pihaan ja kammettua itseni sisälle. Kaveri ruikutti koko ajan kyytiä himaan, mutta kerroin toistuvasti, etten pysty, koska joka paikkaan sattui niin helvetisti. Menin sohvalle pötköttelemään, sitten lähti taju. 

Heräsin aamulla noin yhdeksän pintaan. Sohvan takaa keittiöstä kuului "Sami täällä on sulle viiva valmiina, tuuhan aamupalalle". Vedin nokat ja ajattelin, että tästä kait tää sitten jatkuu ja niin se sit  jatkuikin seuraavat kolme vuorokautta. Nukuin jälleen yhden yön ja kun heräsin, lähdin erittäin masentuneena ajelemaan kohti kotia jossa sitten jumin vielä pari päivää, kunnes sitten lopulta hyppäsin Kouvolaan menevään junaan, edelleen erittäin masentuneena. Olin valvonut tähän mennessä kahden viikon aikana 10 vuorokautta ja ollut etsintäkuulutettuna 8 päivää. 

Saavuttuani sivarikeskukselle jouduin nopeasti kuulusteluihin, joissa kyseltiin mm. miksi olet myöhässä. Kerroin syyt ja he tarjosivat minulle lääkäriaikaa seuraavalle aamulle. Otin tarjouksen vastaan. Aamulla menin ensin sairaanhoitajan luokse ja sitten lääkärille. Vastassa oli vanhemman liiton mieslääkäri ja ensimmäistä kertaa ikinä joku ymmärsi mua. Hän ei syyttänyt mua mistään, vaan tuki ja ymmärsi sekä haukkui mm. yhteiskunnan maan rakoon. Lääkäri kertoi, että 9/10 armeijan keskeyttäneistä on avioerolapsia, kuten minäkin. Hän kertoi myös, että minulla on niin paha päihdeongelma, että kestää viisi vuotta päästä kuiville, jos lopetan nyt. Hän toivoi, että kolmen vuoden lykkäys auttaisi minua saamaan elämäni kuntoon. Tässä olikin selittäminen vanhemmille, miksi palasin oltuani taas päivän poissa. 

Ja ralli jatkui. 


Vuosi 2006


Oli jälleen aika palata sivarikeskukselle. Tällä kertaa menin ajoissa. Olin saanut lopetettua huumeiden käytön edellisen vuoden lopulla, olin siis ollut kuivilla vajaan vuoden. Mutta. En edelleenkään ollut valmis sivariin, joten päätin, että ratsastan samalla ongelmalla kuin viimeksikin vaikkei ongelmaa enää ollut. Olin saanut luottoystävältä erilaisia kipulääkkeitä ja rauhoittavia evääksi kohti Lapinjärveä ja vetelin niitä kuin karkkia matkan aikana, siksi että jos joutuisin kusemaan purkkiin, huumeet näkyisivät. Saavuin paikalle viimeisten joukossa vaille kymmenen illalla ja niin sanotusti suu vaahdoten, menin tupaan lässyttämään paskaa jonkun toisen kanssa, joka oli täysin varma siitä etten tule pääsemään huomenna pois. Itse olin täysin varma, että pääsen huomenna pois. Mutta mulla kävi hieman huono tsägä. Sen sijaan, että vastassa olisi ollut vanha tuttu lääkäri, vastassa olikin nuori sälli, joka oli ensimmäistä päivää töissä. Tinkimisen jälkeen irtosi vuoden lykkäys ja kehotus hakeutua mielenterveystoimistoon. Kyllä vitutti. 

No kuitenkin reilun kuukauden kuluttua tästä, hakeuduin mielenterveystoimistoon, jossa tähän astisen elämäni paras terapeutti odotti mua. Vuonna 2007 kevättalvella hain erinäisten psykologin ja psykiatrin lausuntojen avulla vapautusta koko paskasta. Kirje postiin ja jännittämään. Odotusaikaa vastaukselle oli luvattu kuukaudesta kahteen, mutta vastaus tuli muutamassa viikossa. En tiedä onko minkään kirjeen aukaiseminen koskaan jännittänyt niin paljon kuin sen. Asuin tuolloin virallisesti isäni luona ja kirjekuori käsissä täristen rupesin avaamaan sitä. Isäni sanoi, että "tulta päin vaan, olet aina ennenkin selvinnyt". Kirje auki, paperi käteen ja voi jumalauta mikä pommi se oli. Vapautus rauhan ajaksi. Kuuden vuoden piina oli vihdoinkin ohi.

Olin vihdoinkin vapaa.