Ajattelin nyt kirjoittaa
siitä, mitä kaikkea se minulta ja mitä kaikkea se monelta muulta
ex-päihdeongelmaiselta on vaatinut, että onnistuu irrottautumaan
huumeista. Silleen, että pysyy myös kuivilla eikä sorru enää
siihen helvettiin. Kerron omalta kohdalta mitä se on minulta
vaatinut. Uskoisin monen muunkin ihmisen joutuneen tekemään
vastaavanlaisia ratkaisuja onnistuakseen muutoksessa.
Pohjustan hieman.
Kun aloin huumeita
käyttämään, kasvoin teinipojasta aikuiseksi mieheksi niiden
huumehuuruisten vuosien aikana. Niinä monina epätoivon vuosina
ympärillä oli jos jonkinlaista ihmistä. Heidän kanssaan minä
kasvoin. Heidän kanssaan minä kuljin samoja polkuja kuin hekin. Oli
samat ongelmat, samat itkut ja naurut. Samat onnen hetket, samat
epätoivon sekaiset sumeat tulevaisuuden näkymät. Tästä ei pääse
irti. Koskaan.
Minä pääsin. Ja
onnekseni olen saanut nähdä, että osa kavereista on myös päässyt.
Osa taas ei ja puolet ehti kuolla...
 |
Ei
koskaan enää tätä KUVA: Pixabay
|
Se mitä se minulta on vaatinut, että pystyin
tähän oli täydellinen ja kokonaisvaltainen elämäntapa muutos.
Siis se käsittää kaiken. Kaikki, siis ihan kaikki mitä oli ennen,
piti heittää pois, jättää taakse, unohtaa. Jälkimmäiseen en
ole pystynyt, unohtamaan. Mutta kaikki ne kaverit keiden kanssa
vietin suurimman osan ajastani, olen joutunut poistamaan elämästäni
käytännössä täydellisesti. Okei, osa on edelleen
Facebook-frendeinä, mutta sitä lähemmäksi heitä en ole
päästänyt. En halua enkä pysty. Tämän kuuden vuoden aikana en
ole nähnyt yhtäkään entisajan kaveria. Siis sellaista joka
edelleen säätää huumeiden kanssa. Joitakin ihmisiä niiltä
ajoilta olen kyllä nähnyt vuosien tauon jälkeen, mutta he eivät
enää tänä päivänä läträä huumeiden kanssa. Ne keillä
säädöt edelleen on päällä, en ole heihin minkäänlaisessa
kontaktissa. Jos jotain Facebookissa tulee yhteydenottoa tms niin se
on ok. Se on se raja minkä yli heitä en voi päästää. En voi
jutella puhelimessa, en voi käydä heidän kanssaan kahvilla tai
yhtään mitään oikeastaan. Mä en ketään niiltä ajoilta vihaa,
toivon kaikkea hyvää jokaiselle frendille joilla doupit edelleen
päällä. Toivon vaan, ettei kellekään heistä käy niinkuin
noissa kuvioissa lopulta yleensä käy. Teistä jokainen on ollut
kuitenkin samalla matkalla kuin minäkin, vuosia. Kasvettu yhdessä.
Ei niitä aikoja voi noin vaan unohtaa. Mutta mä en vaan halua nähdä
teitä ollenkaan. Meillä ei ole mitään yhteistä enää. Ei mitään
mistä jutella. Ja miksi pitäisi leikkiä tulella? Tiedän kyllä,
että jos joku tarjoaisi jotain, niin osaisin kieltäytyä ja heittää
vaikka pusikkoon koko pussin ja haistattaa vitut perään. Mutta en
halua joutua edes koko tilanteeseen. En halua enää koskaan joutua
pitämään piripussia tai subutex-liuskaa kädessäni. Varsinkaan
sellaisessa tilanteessa jossa joku sitä tarjoaa otettavaksi.
Jouduin
siis sulkemaan kaiken entisen pois. Samalla jäin täysin yksin. Kun
jokainen kaveri entisestä elämästä on jollain tapaa
huumeidenkäyttäjä, tai ainakin lähes kaikki niin mulla ei ollut
ketään kenen kanssa viettää aikaa. Ei ketään kenen kanssa
jutella siitä miten vitun paskana minä olin. Terapia oli se
henkireikä sekä familia. Muuten olin yksin. Mun luona ei käynyt
kukaan. Äiti muutaman kerran, isän paljon enemmän ja sitten sisko
alkuun varsinkin hyvinkin paljon. Mutta mä en nähnyt yhtään
kaveria. Mulla
ei ollut yhtään kaveria.
Vasta lähes neljä vuotta myöhemmin aloin saamaan uusia
tuttavuuksia elämääni. Osasta on tullut ihan ystäviä ja se jos
mikä tuntuu hemmetin hienolta. Ja kun nämä uudet ihmiset mun
elämässä on ei-päihdeongelmaisia, heidän kanssaan voi elää
normaalia elämää. Se myös luo sen mahdollisuuden sille, että voi
viettää ns. normaalia elämää. Sellaista elämää mitä
itse en ole koskaan aikaisemmin viettänyt. Mun avopuoliso on täysin
erilainen kuin yksikään nainen tähän mennessä mitä mun elämässä
on ollut. Ensimmäinen "täyspäinen", ei ns. taustoja
huumeista vaan sellainen normaalia elämää viettänyt nainen.
Tahdonlujuutta
Miettikää. Kymmenen
vuotta mä narkkasin. Ja sitten se loppui kuin seinään. Kun
viimeinen subulaini oli mennyt nokkaan, silloin se loppui. 9
ensimmäistä kuukautta mulla ei ole mitään hajua siitä, mitä on
tapahtunut. Sen tiiän vaan, että olin niin paskana kuin ihminen voi
vaan olla. Henkisesti ja fyysisesti, mutta ennen kaikkea henkisesti
niin alas ajettu ihminen, että ihan puistattaa koko tilanne. Sitten
menin terapiaan ja se oli lopulta se mun henkireikä. Vaikka sitä
aluksi en tajunnutkaan. Puhelinnumero meni vaihtoon, osoite meni
salaiseksi, hävisin facebookista siten, etten ollut koskaan ns
näkyvänä linjoilla (se vihreä pallo). Tätä kesti hiukan reilu
vuosi. Piilouduin omiin harhoihin, omiin paskoihin oloihin ja olin
sekaisin kuin seinäkello vaikka olikin selvinpäin. Jos ymmärrätte.
Voin vannoa, että harvassa on ne kerrat, kun olen ollut aineiden
takia niin paskana kuin mitä olin, kun lopetin kaiken. En mennyt
korvaushoitoon, en katkolle. Jäin kotiin, omaan pikku yksiöön
kahden kissan kanssa ja koitin selvitä. Ja älkää kysykö miten
onnistuin. Koska mä en rehellisesti tiedä. Mutta onneksi kestin ne
tilat mitkä oli, onneksi en luovuttanut ja vetänyt paksua narua
kaulan ympärille ja lähtenyt kiikkumaan. Tai jotain muuta
vastaavaa. Jostain ne voimat siihen taisteluun lähes mahdotonta
vastaan tuli. Varmaan tuolta taivaan suunnalta ne voimat tuli. Mutta
tahdonlujuutta oli ainakin. Kun miettii, että ne mun paskat tiloissa
olot kesti parisen vuotta ja silti en retkahtanut takaisin vanhaan
vaan taistelin, niin en ainakaan helpolla luovutan -ihminen ole. Se
on tullut todistettua, lähinnä itselle, mutta myös muille. Olen
kyllä kiitollinen jokaisesta päivästä vaikka se älyttömän iso
muutos silloin kuusi vuotta sitten tapahtui, niin nyt tuntuisi olevan
sen palkinnon aika siitä uurastuksesta. Ollut toki jo jonkin aikaa
tämän blogin myötä. Uudet ihmiset tulivat elämään ja sitä
kautta saanut energiaa ja muutenkin saanut viimeisen kolmen vuoden
aikana jo viettää kohtuu normaalia elämää. Se on hienoa.
Onnellinen
En kadu päivääkään
sitä, että vaikka elämästä meni silmät kiinni pari vuotta, en
luovuttanut vaan jatkoin ja jatkoin ja nyt, tänä päivänä, elämä
on jo huomattavasti helpompaa. Ja kevyempää. Ja, että vihdoin olen
saanut sitä helpotusta elämään ja voin oikeasti alkaa elämään
sitä normaalia, peruselämää mistä olen aina haaveillut. Myös
silloin, kun huumeet virtasi suonissa. Silloin se vaan oli niin
kaukainen haave ja tuntui, ettei se koskaan saavuta minua. Tai minä
sitä. Se oli kuitenkin sellainen haave, unelma mitä kohti jaksoin
katsoa, mutta en kurottaa. Nyt tilanne on toinen ja olen kyllä
onnellinen siitä, että jaksoin painaa hartiavoimin duunia tämän
kaiken eteen. Se kannatti. Todella.
Kiitos ja anteeksi.
Kirjoitus
on julkaistu alunperin jo syyskuussa 2014 otsikolla "Kääntöpuoli"
entisessä
blogiosoitteessani http://helvetistataivaaseen.vuodatus.net/lue/2014/09/kaantopuoli
Nyt julkaistu versio on päivitetty sopimaan tähän päivään
Nyt julkaistu versio on päivitetty sopimaan tähän päivään
