Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

7.10.2016

Lukijalta: Entisen narkomaanin nousu helvetistä eloon

Olen onnellisesta perheestä. Minulla on rakastavat vanhemmat ja ihanat sisarukset. Lapsuuteni oli kaikin puolin onnellinen. Olen siitä onnellisessa asemassa, että synnyin erittäin rakastavaan ja huolehtivaan perheeseen. Lapsuudestani muistan ne ihanat mummolakäynnit, leikit sisarusten ja vanhempien kanssa. Kesällä käytiin kalassa, pelattiin jalkapalloa kotimme takapihalla tai jahdattiin toisiamme vesiletkun kanssa. Talvisin luisteltiin ja pelattiin "jäkistä" vanhempien kanssa. Hiihdettiin, tehtiin lumiukkoja- ja linnoja. Lumisotaa oltiin myös. Syötiin aina koko perhe yhdessä, elämä oli niin onnellista lapsena. Sellainen lapsuus, jota toivoisin jokaiselle. Kävin ala-asteen pienessä kyläkoulussa, aivan meidän naapurissamme. Ala-aste meni hyvin ja koulu oli aivan ihana. Sain kavereita ja kaikki sujui hyvin. Koulun jälkeen kävelin 200m kotiin ja kun avasin oven, vastassa oli pullantuoksu tai äiti oli paistamassa lettuja. Yläaste alkoi myös hyvin, mutta pian minua alettiin kiusata rankemalla kädellä. Sain joka päivä kuulla kommentteja rumasta ulkonäöstäni, minua syrjittiin ja nimiteltiin. Lisäksi oli myös fyysistä väkivaltaa, kuten tönimistä. Myös tavaroitani varasteltiin, hiukseni uhattiin leikata. Kun odoteltiin linja-autoa, päälleni usein syljettiin ja nimiteltiin erittäin pahasti. Olin alinta saastaa. Tyttöpuoleiset kiusaajat sanoivat usein välitunnilla poikapuoleisille, että "hyi v*ttu, viekää tuo pois silmistämme, ei pysty kattoo". Pojat teki työtä käskettyä, mutta yleensä itse tajusin lähteä pois paikalta ennen kuin kukaan kävi käsiksi. Itkin monesti vessassa, koulunkäynti oli yhtä helvettiä. Olin ujo ja arka, joten en uskaltanut sanoa vastaan. Vanhat ala-asteen ystävänikin kääntyivät minua vastaan. Kerran muistan yhden puolustaneen minua, kun poika heilui edessäni sakset kädessä, et "älkää kehdatko". Liikuntatunneilla jäin aina viimeiseksi, ja jos joku joutui parikseni tai ottamaan minut joukkueeseeni, alkoi kauhea ilkkuminen et "haha, se meni sitten teille, hyi v*ttu". Juttelin asiasta jossain vaiheessa kuraattorille ja hän kutsuikin pahimmat kiusaajat luokseen heti aamunavausradion kautta. Toki he aavistivat, että minä olin "vasikoinut". Kiusaaminen ei loppunut. Kiusaajia oli todella monta, sekä tyttöjä että poikia. Jossain vaiheessa psyykkeeni ei enää kestänyt. Olen siis aina ollut kiltti tyttö, tähän saakka. Löysin rinnakkaisluokalta tytön, jonka kanssa kokeilin ensimmäistä kertaa tupakkaa. Ja sitten alkoholia. Aloin juoda viikonloppuisin, aloin lintsata koulusta. Joskus välitunnilla join koulun wc:ssä, kun olo kävi sietämättömäksi. Tutustuin vanhempiin ihmisiin, ammattikoululaisiin ja vieläkin vanhempiin ajokortillisiin. Pian huomasin juovani jo viikollakin. Oli ihme, että suoritin yläasteen kuitenkin, tosin huonoin arvosanoin ja meinasin jäädä luokalleni poissaolojeni vuoksi. En uskaltanut, enkä halunnut käydä koulussa enää, koska sain sieltä vain pahan mielen. Ysin jälkeen kokeilin pari eri ammattikoulua, huonoin tuloksin. Päihteet ja biletys olivat jo ottaneet vallan. Kävin myös nuorisopsykiatrilla, mutta siitä ei ollut apua. Karkailin usein kotoa ja olin joutua nuorisokotiin.

Huumeet tulevat kuvioihin


Olin muistaakseni 16-17-vuotias kun kokeilin ekan kerran pilveä. Siitä ei tullut kovinkaan kummoinen olo, silti aloin polttamaan sitä usein alkoholin juonnin lisäksi. Pyörin todellakin väärässä seurassa, mutta koska kaipasin yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kavereita, en pitänyt sitä pahana. Varastelin kaupasta, valehtelin rakkaille vanhemmilleni, jotka olivat todella huolissaan. Olin muuttunut silmissä, päihteet muuttivat minut. En välittänyt enää mistään. Koulut jäivät siis kesken, ja elin "kavereideni" luona. 18-vuotiaana muutin omaan vuokra-asuntoon, mutta sain siitä häädön alta aikayksikön. Ja tämä toistui kahden muun asunnon kanssa. Jossain vaiheessa aloin seurustelemaan erään isänmaallisen miehen kanssa, joka oli väkivaltainen ja myöskin kova käyttämään viinaa. Asuttiin yhdessä vähän aikaa. Asuntomme oli retromallia, ovenkahva keittiöstä lähti helposti irti vetämällä. Kerran hänen kilahtaessaan, hän otti ovenkahvan sijoiltaan, minulta puhelimen pois ja heitti minut keittiön lattialle. Otti leipäveitsen ja painoi sen kurkkuani vasten siirtäen sen sitten keuhkojeni kohdalle. Hän ilmoitti hullunkiilto silmissä, että nyt lähti henki, enkä voi sille enää mitään. Rukoilin häneltä, että saisin edes hyvästellä vanhempani. Se ei käynyt, hän vaan huusi, että nyt saan tietää miltä veitsi tuntuu keuhkoissa. Tärisin ja ääni väristen kerroin miten häntä rakastan ja sain hänet puhuttua ympäri, että mennään makuuhuoneeseen juttelemaan samalla luvaten, etten puhu välikohtauksesta koskaan kenellekään. Mentiin makuuhuoneeseen ja huomasin hänen jättävän puhelimeni sängyn reunalle. Otin puhelimen siitä ja juoksin ulos niin nopeasti kun jaloistani pääsin. Soitin poliisit jotka hakivat hänet säilöön. Kun hän pääsi putkasta, tuli hän ryminällä ikkunasta läpi. Silloin piti taas juosta. Soitin vanhemmilleni ja äitini itki puhelimessa, he tulivat hakemaan minut ja tavarani pois. Mies pyyteli myöhemmin anteeksi ja minä sinisilmäinen typerys annoin anteeksi ja yritettiin vielä kerran. Minulla oli tällöin jo oma uusi asunto. Lähes sama kuvio toistui, ei tosin veitsen kanssa. Siinä vaiheessa lopetin suhteen. Tämän jälkeen oli satunnaisia suhteita, ei mitään kovin vakavaa. Miten olisin siinä tilassa voinutkaan. Mieleni järkkyi ja päihteet olivat pääasia. Kaveripiirini koostui edelleen kaikenmaailman sekopäistä. Olin usein poliisien kanssa tekemisissä. Aina oli jollakin kaverilla haku päällä, itsekin vietin pari yötä putkassa. Vedettiin lähes kaikkea, mitä käsiimme saatiin. Ensimmäisenä pillerimuodossa, viinan kanssa mm. tramalia ja rivatrilia. Niin paljon, että pää meni totaalisen tilttiin. Pian vedettiin nokkaan amfetamiinia taloyhtiön kellarissa. Tästä minulle tuli kauhean skitso olo, sydän hakkasi ja hiki virtasi. Olin varma, että kuolen. Pilveä meni myös jokaikinen päivä. Poliisit olivat usein ovella ja kaikilla skitso olo, jota sitten korjailtiin "parhaamme" mukaan.

Velanperintää veret lentäen


Olen nähnyt monet huumevelkojen perimiset. Ehkä pahimpana muistuu mieleen, kun mentiin erään miehen luo kahden isomman linnakundin kanssa. He ottivat esille viidakkoveitsen ja kyselivät rahoja. Kun niitä ei kuulunut, alkoi veriteko joka ei ollut kaunista katseltavaa eikä kuultavaa. Mies kiljui ja rääkyi, veri lensi. Tiesin, että puukottaja on istunut tapoista aiemminkin. Toinen mies käänsi pääni pois, ettei tekisi niin pahaa. Pyysin lopettamaan, mutta se ei tietenkään auttanut. Tämä uhri pääsi sitten livahtamaan avoinna olevasta ikkunasta karkuun veri valuen. Verijäljet menivät tielle, mies oli ilmeisesti yrittänyt läheiselle abc:lle. Mies selvisi hengissä, vaikka iskut menivät hyvin läheltä aorttaa. Pahoinpitelyjuttuja oli hyvin monta, ei niinkään minun toimesta, mutta paljon on tullut nähtyä tai koettua. Olen kyllä itsekin sortunut väkivaltaan sekopäissäni, mutta vain pienissä määrin.

Sekava elämä jatkuu


Aika vaan kului samoilla poluilla... Kulutetettiin aikaa aina jonkun narkomaanin/alkoholistin kämpillä. Kerran kun olin humalassa, minut raiskattiin väkivaltaisesti. Jälkiseurauksia ei onneksi tullut, muuten kuin henkisesti ja muutama mustelma. Kerran melkein poltin vuokra-asuntoni, palohälytin oli soinut ties miten pitkään ja ilmeisesti naapurit soittaneet paloasemalle. Jatkoin vain uniani kun palomiehet kävelivät sisälle. Höpisin jotain, ettei paljon kiinnosta. Vaikka kämppä täynnä savua... Kävin jotain nuorten syrjäytyneiden kurssiakin jonkin aikaa, mutta siinäpä se. Olin jossain vaiheessa hyvin masentunut ja jopa psykoottinen. Näin usein harhoja, mm. viikatemies käveli ympäri sänkyäni, pitkähiuksinen kasvoton mies nostaa minut ylös sängystä sanoen "kenenkään ei ole hyvä olla yksin", johon vielä vastaan ja nousen hänen mukanaan. Näin ja kuulin erittäin pelottavia asioita. Akuuttityöryhmä kävi luonani, silloin kun avasin oven. Mutta olin lähes aina krapulassa tai humalassa, lasinsirpaleiden päällä. He yrittivät saada minua paiholan sairaalaan, mutten suostunut vaan auoin heille päätäni ja ajoin heidät aina pois. Jossain vaiheessa tutustuin syrjäytyneiden kurssilla erääseen naiseen, joka oli raitis. Hän tuli käymään luonani, kun nojasin kaapin oveen ja itkin. Hän sanoi, että nyt täytyy lähteä. Lähdettiin yhdessä päivystykseen ja siitä suljetulle. Olin siellä n. kuukauden, ja tänäkin aikana karkasin kerran ulkoiluluvan saatuani ryyppäämään. Yön ja aamun vietin paiholan putkassa. Olin vielä jonkin aikaa paiholassa, kunnes sanoin haluavani jutella lääkärin kanssa. Halusin kotiin. Lääkäri ei ollut ollenkaan samaa mieltä kotiuttamisesta, mutta sain puhuttua hänet puolelleni. Tätä ennen olin tutustunut samalla osastolla olleeseen mieheen, joka oli metadonikorvaushoidossa. Sovittiin, että kun hän kotiutuu muutaman päivän päästä, lähden hänen luokseen. Vaihdettiin numerot ja lähdinkin sitten hänen luokseen Nurmekseen. Olin päättänyt, etten koskaan kokeile suonensisäisiä. Mutta jälleen alkoholia juotuani päätin kokeilla. Eli vedettiin yhdessä metadonia hihaan. Ja tiedossa oli, ettei sitä missään nimessä pitäisi tehdä. Näin kului jokunen viikko, annokset kasvoivat. Jossakin vaiheessa alakerran narkomaani vetäsi minulle yliannostuksen, en saanut enää happea. Maailma pyöri päässäni ja pyysin saada ambulanssin paikalle. Tätä he eivät tietenkään soittaneet. Muistan syöneeni ruisleipää ja join vettä, yhtäkkiä oloni parani. Sanoin, että lopetan tämän páskan vetämisen ja suhteemme oli muutenkin syvältä. Itse halusin käydä baareissa, mutta toinen tahtoi vaan maata sängyssä ja pelata, odottaen aina seuraavaa annosta jonka hoitaja toi. Hän yritti saada minua jäämään sillä verukkeella, että saan metkua niin paljon kuin haluan. Sanoin, että olen mieluummin alkoholisti kuin narkomaani. Olin jonkun aikaa asunnoton ja nukuin linja-autoaseman vessassa. Pian vastaani käveli joku randomi narkomaanipoju, jonka kanssa jäin juttelemaan. Lähdettiin sitten hänen mummolaansa, jossa hän majaili. Siellä oli komeat puskat ja amfetamiinia jota vedettiin ja jälleen hihaan. Olin tietoinen, että hänellä oli hepatiitti c. Humalassa en välittänyt siitä, enkä välittänyt mistään muustakaan, koska olin hyvin masentunut tuolloin. Hieman aiemmin olin lääke- ja viinapäissäni lyönyt leipäveitsen kädestäni läpi, siis melkein läpi.. Verta tuli pulppuamalla ja se saatiin kuin ihmeen kaupalla parsittua kasaan. Joka tapauksessa lääkäri sanoi, että se oli parin millin päästä siitä, että käteni olisi jouduttu amputoimaan. No siitä selvisin tikeillä.

C-Hepatiitti tuli kylään


Sekoilujeni jälkeen päätin muuttaa johonkin. Hain kouluun toiselle paikkakunnalle, kaikki meni hyvin aluksi. Kunnes löysin miehen joka oli kova ottamaan viinaa. Taas mentiin... Tilattiin tavaraa velaksi ja luottotietoni menivät. Minulla oli jo aiemmin maksuhäiriömerkintä, mutta rakkaat vanhemmat pelastivat minut. Nyt ne menivät kertarytinällä, taas… Ja pahasti. Sain taas häädön asunnosta ja lopetin koulun. Pian tajusin mennä lääkäriin, sillä minulla oli järjetöntä kutinaa ympäri kehoa. Tiesin itse mistä on kyse. Minulla oli c-hepatiitti ja hoitaja sanoi, että kuolen siihen. Otin yliannostuksen lääkkeitä ja viinaa. Amppari kiidätti mut keskussairaalaan teholle. Voi olla, ettei kukaan usko, mutta muistan tästä ainoastaan sen, kun valkotakkiset pyörivät ympärilläni ja nousen kohti kattoa. Näen itseni yläilmoista vain kirkasta valoa ympärilläni. Selvisin tästä. Aamulla hoitaja kävi sanomassa, että psykiatri tulee juttusilleni jonkin ajan päästä. Revin kanyylin irti kädestäni ja kävelin vessaan hakemaan paperia, paperituppo kädessäni kävelin pois sairaalasta veri valuen pitkin käytäviä. Lähdin tietenkin juomaan, kuinkas muuten olisin taas selvinnyt?

Tämän jälkeen elelin vähän niin ja näin. En enää vetänyt aineita, kerran sirdaludia suoneen sammuen ammeeseen ja pilveä parisen kertaa. Alkoholia käytin kuitenkin hyvin runsaalla kädellä, päivittäin. Asuin kommuunissa nuorempien miesten "riesana". Vedin viinaa niin paljon, että sain alkoholikramppeja ja pahoja harhoja. Jouduin katkolle. Huoneessani tuolit kävelivät ja heräsin usein omaan huutooni. Saatoin nähdä pienen mustatukkaisen tytön vieressäni kori kädessä, joka sanoi käyneensä mustikassa. Katkolla kävin muistaakseni kolme kertaa.

Stoppi kaikelle - Päätin selvitä ja laittaa asiani kuntoon


Olin n. 23-24-vuotias kun aloin tulla järkiini. Elämäni on kuin sumua, en muista tarkalleen mitä tapahtui ja milloin. Lopetin sekoilun omasta halustani. Toki vanhemmat yrittivät auttaa minua monet kerrat itku silmässä, mutta olin nuori ja typerä. Aivan hukassa. Vanhempani arvelivat, etten elä kolmekymppiseksi. Oma halu muuttua, se puuttui. Vaihdoin paikkakuntaa, muutin vanhempieni luo, vaihdoin numeroni ja jätin entisen kaveripiirin taakseni. Ennen tätä olin kuitenkin tajunnut sairauteni vakavuuden ja hommasin itseni sisätautipolille. Sitouduin interferoni-ribaviriinihoitoon ja pääsin siihen hyvin nopeasti. Virusmääräni oli onneksi vähäinen ja genotyyppini lievin. Hoito tehosi hyvin ja ja sain jo lyhyen hoidon jälkeen puhelun lääkäriltä, joka onnitteli ja kertoi minun olevan puhdas. Olin onnellisempi kuin aikoihin ja ajattelin, ettei peli ehkä sittenkään ole vielä menetetty. Hakeuduin Joensuun mielenterveyskeskukseen, sillä vuosien päihteiden käyttö aiheutti minulle paniikkihäiriön ja ajattelin, että asioista on muutenkin parempi puhua jollekin. Sain lääkkeet paniikkihäiriöön ja ahdistuneisuuteen. Parantelin itseäni noin puoli vuotta vanhempieni luona, kävin lenkillä ja tuntui ihmeelliseltä nähdä keväinen luonto selvinpäin. Aurinko paistoi ja tuntui, että olen uudestisyntynyt. Säpsähtelin vieläkin herkästi, jos joku esimerkiksi juoksi ohitseni tai saunassa kiuas "sähähti" liian kovasti heittäessäni sinne löylyä. Menin työkokeiluun vuodeosastolle ja pidin kovasti siellä olosta. Olen aina ollut empaattinen ja huolehtivainen, se on todellinen minä. Työkokeilu meni hyvin ja päätin hakea kouluun, vaikka kouluja kammoksuinkin. Pääsin lähihoitajakouluun aikuispuolelle ja valmistuin hyvin arvosanoin 2015 keväällä, mielenterveys- ja päihdetyö osaamisena. Sain vakituisen työpaikan kodinomaisesta muistisairaiden hoitokodista. Pääsin myös velkajärjestelyyn. Minulla on ihana perhe, uudet kunnolliset ystävät ja poikaystävä. Unohtamatta ihanaa kissaani, jonka kanssa asustelen :) Olen nyt siis 28v ja tämä elämä on paljon ihanampaa, kun se päihteiden värittämä helvetti. Perheeni on onnellinen, kun ovat saaneet sen "vanhan" Tiinan* takaisin. En tunnistanut itseänikään silloin kun päihteiden kanssa sekoilin. Tuntuu, kuin olisin ollut jonkun demonin vallassa. En ollut oma itseni vaan ihmishirviö, joka ei ajatellut muita kuin itseään.

En haluaisi syyttää ketään, mutta haluan muistuttaa teitä, koulukiusaajat, mitä kaikkea voitte aiheuttaa toiselle. Se ei ole mitään ihan pientä alakuloa, mitä saatte aikaiseksi. Olen iloinen, että olen itse vielä elossa. Monet entiset kaverini eivät. Kun näin sinua, entinen kiusaajani, baarissa… Kysyin sinulta miksi kohtelit minua niin. Et osannut sanoa syytä, pahoittelit vain. Olit kuulemma vielä niin lapsi… Mutta niinhän me kaikki. Se on kai helpointa iskeä siihen herkimpään. Ehkä teit(te) minusta vahvemman, en tiedä... Selvisin, enkä anna enää kenenkään kyykyttää minua.


Lopuksi vielä kiitos Samille hyvästä blogista.

* Nimi muutettu