Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

11.10.2016

Kuntoutuksen kautta takaisin elävien kirjoihin

Enpä olisi itse ikinä selvinnyt tähän pisteeseen, jos en olisi a) älynnyt hakea apua ja b) saanut sitä. Mulla ei ole henkilökohtaista kokemusta ryhmistä kuten NA ja AA tai peliriippuvuuksiin keskittyvästä Pelirajat'on vertaistukiryhmistä, mutta mitä olen kuullut sekä tutuilta jotta tuntemattomilta, on noista jokainen ollut sellainen paikka, mitä voi suositella ainakin jokaiselle. Jokaisella se ei toki toimi eikä saa haluamaansa apua, mutta monella toimii ja on tietynlainen henkireikä. Vertaistukiryhmät on taatusti parasta mitä voi saada toipuakseen.

Mulle henkireikä oli terapia. Ensimmäistä kertaa terapiaan hakeuduin sivarikeskuksen kehoituksesta vuonna 2006 syksyllä. Olin tuolloin jo irti huumeista, mutta erittäin vaikeissa olotiloissa. Olinhan ollut kuivilla vasta alle vuoden ja sitten piti mennä Lapinjärvelle. Tiesin jo lähtiessäni, että tästä ei tule hevonvittuakaan. Olin jopa niin epätoivoinen sen tuskan ja ahdistuksen kanssa, että vedin kaverilta saatuja kolmiolääkkeitä lähtöpäivänä siltä kädeltä, että tukka oli seminurin jo saapuessa paikalle iltamyöhään. Tarkoituksena oli "kusettaa", että mulla on päihdeongelma ja jos purkkiin joutuu kusemaan, niin pitäisi näkyä jotakin. En uskonut missään vaiheessa, että mielenterveysongelmilla pääsisin kuiville tuosta, niinpä vedin sitten kipulääkkeitä. No purkkiin ei tarvinnut kusta, mutta yön yli oltuani sain lähtöpassit sieltä ja vuoden päästä takaisin. Tämä oli jo kolmas kerta, kun armeija/sivari velvollisuuksien kohdalla kävin paikan päällä olemassa tasan yhden yön ja ulos. Ja myös viimeinen.

Kuin minä ja ensimmäinen terapeuttini. Kuva: www.goodtherapy.org


Menin tosiaan noin kk päästä tuosta Nurmeksen mielenterveystoimistoon hakemaan apua. Sanoin, että mulla on pää vähän pipi ja sekoilen vaikka olen selvinpäin. No se otti tuulta allensa välittömästi, koska huikein terapeutti ikinä mitä mulla on ollut, oli heti tämä ensimmäinen. Se jotenkin oli niin lohduttavaa ja samalla teki niin kipeää se eka käynti, ettei tosikaan. No hänen luonaan kävin 11/2006 - 06/2007 välisen ajan, kunnes se loppui terapeutin muuttaessa toiselle paikkakunnalle. Samana kesänä itsekin lähdin samaan suuntaan. Hänelle olen ikuisesti kiitollinen siitä, että sain kokea sen lämmön ja sen, ettei mua tuomittu missään vaiheessa. Se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun tunsin voivani puhua menneisyydestäni avoimesti ja vapaasti ilman syyllistämistä ja paskaksi leimaamista. Se oli jo kokemuksena valtavan hieno!

Toinen kerta tuli sitten Vantaalla. Sattumalta Hakunilassa oli oma mt-toimisto, ihan siinä kivenheiton päässä kämpästä. Hakeuduin sinne siinä vaiheessa, kun lääkkeitä piti uusia. Kävin siellä erittäin vastahakoisesti varmaan vuoden ajanjaksolla 2008-2009, kunnes lopetin siellä juoksemisen. En saanut siitä mitään helpotusta, ei vaan synkannut eikä toiminut.

Vyöllä on vielä kolmas ja neljäskin kerta mt-palveluiden kohdalla. Nämä kaksi jälkimmäistä oli täällä Pohjois-Karjalassa. Ensimmäinen näistä oli jälleen henkireikä, niinkuin tuo ensimmäinen, vaikkakin kolmannella kerralla lähdin käyntiin vasta vuoden juostuani siellä. Ja ihan kuin joka toisella osuu ja joka toisella ei, niin neljäs kerta taas ei toiminut samoista syistä kuin toisen kohdalla, Siellä kävin tämän vuoden ajan, mutta jossain kohti se loppui, kun ei vaan pystynyt.

Ryhmistä


Mulle on monesti sanottu mm Siniristillä ollessani, että NA:stä voisi olla hyötyä. Itse kuitenkin katsoin tilanteen jo sinällään vakaaksi, etten kokenut sille tarvetta (olin tuolloin irti huumeista jo 3-4 vuotta), mutta olisihan se voinut olla kokemuksenakin varsin antoisa. Nyt mulla ei ole noista ryhmistä mitään kokemusta, vain kuultua tietoa.

Vertaistukiryhmä. Parasta aatelia tällä alalla Kuva: Kuvakaappaus Youtubesta


Mä näen nämä kaikki terapiat ja ryhmät erittäin hyvinä hoitomuotoina. Se on jotenkin niin helppoa puhua ryhmässä asioistaan, kun ympärillä muita samassa veneessä olevia. Saa vertaistukea ja samaistuu niihin elämäntarinoihin, toisinaan erittäin voimakkaasti, koska yhtäläisyyksiä on valtavasti, omilla vivahde-eroilla höystettynä. En ole myöskään koskaan ollut katkolla tai hoitolaitoksissa lukuunottamatta sitä yhtä kertaa rekkakolarin jälkeen. Silloin olin 4 vrk psykiatrisella osastolla josta kahdesta ensimmäisestä vuorokaudesta ei ole juurikaan muistikuvia. Sen mitä muistan, oli kohtelu hyvää ja mitä muiden potilaiden kanssa juttelin, niin kyllähän sitä tajusi olevansa paikassa, jossa muut ymmärtää sua varsin hyvin.

Olen tälleen jälkeenpäin miettinyt, että jos olisin mennyt jonnekin hoitolaitokseen vähäksi aikaa, olisi se varmasti auttanut nopeammin mua selviämään siitä kaikesta paskasta, kuin mitä tämä lähes yksinään seinään lopetuksen tuoma nopeus oli. Mun tyylillä kyykkäsin lähes kolmeksi vuodeksi, kun esim Siniristillä eräs opiskelija, joka oli käynyt laitoksen kautta, oli vuoden vai pari ajallisesti jäljessä, mutta muuten vähintään samassa tilassa kuin itse. Se on aika iso ero vuosi versus kolme vuotta. Mutta lopputuloshan on se millä vain väliä. Itse vedin vaikeimman kautta, mutta onneksi jaksoin. Toki nämä on hyvin yksilöllisiä, mutta ei vaan voi olla vertailematta itseään muihin ja siksi luulen ainakin, että helpommalla olisin selvinnyt jos olisin tehnyt vähän toisin tuon lopetuksen suhteen.

Kohtelusta, asenteesta, hoitomuodoista


Mä olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, etten ole saanut huonoa kohtelua muualla kuin taannoin kirjoittamastani apteekissa. No okei, olihan mulla kolmannen terapeutin kanssa ongelma siinä, että hänen mielestään lyrica lääkettä eivät uusi taustani takia heillä vaan jouduin uusimaan sitä rahalla yksityisellä. Se sanoi vielä jotenkin näin, että "ei me sinun taustan takia lähdetä sitä uusimaan täällä, että uusit sitä kautta mistä sinulle se on määrättykin". Ja "meidän mielestä se ei ole sopiva lääke sinulle (taustan takia)". Masennuin tuosta kyllä kieltämättä ja iski pieni epätoivo ja teki mieli huutaa, että "tajutkaa nyt prkl, tämä lääke pitää mua hengissä ja teidän mielestä se ei ole sopiva lääke minulle vain sen takia, että menneisyys on mitä on!!" Mä en ole koskaan hiffanut tuota, että syynä käytetään taustoja eikä muulla perustella, miksi joku kolmiolääke ei sovi potilaalle. Eli ainoa argumentti kielteiselle päätökselle on sun taustat. Ei se vaan saisi mennä niin! Miettikää jos joku tiukka leikkaus edessä ja kun se takana, niin sulle annetaan 800mg buranaa ja tonnisia panadoleja mukaan, että näillä pitää pärjätä, koska olet narkomaani tai entinen sellainen. Eli periaatteessa huumetaustan vuoksi joudut kitumaan kovissa kivuissa, kun taas vierustoverilla ei päihdetaustaa ja se saa sellaiset lääkkeet, mitkä oikeasti vie ne kivut. Tuossa kohtaa se tasapuolinen kohtelu on kyllä niin kaukana toisistaan kun olla ja voi! Toki mä ymmärrän, että varsinkin sellaisen henkilön kohdalla ollaan tarkkoja jolla lääkkeiden väärinkäyttöä vyöllä, siinä pitääkin olla tarkkana eikä määrätä summittaisesti bentsoja tai kipulääkkeitä. Mutta pointtina se, ettei menneisyyden hölmöilyt saisi olla ainoa este lääkkeille ja jatkuvasti nostaa päätään sun elämässä. Kiva siinä jatkaa toipumista, kun joka suunnalta joku muistuttaa kuinka huono ihminen sinä olet tai ainakin olet ollut. Yksi toipumisen mahdollistamista asioista on se, että sä pääset irti menneisyydestä. Helppoa se ei ole muutenkaan ja jos muulta saa signaalia koko ajan aiheesta, niin asiat vain vaikeutuu etkä pääse irti.

Kerran hämmennyin hieman täällä meidän kunnassa, kun piti käydä uusimassa lyrica ja piti käydä ns näyttäytymässä lääkärillä, muuten ei uusita, niin jossain kohti tuli puhetta päihteistä ja se lekuri kysyi "vieläkö päihdeongelma on läsnä?" vastasin "ei ole enää, oon ollut kuivilla jo viisi vuotta", "no hyvä" oli vastaus ja uusiminen on pelannut siitä lähtien varsin mallikkaasti. Eli tuossa esimerkki taas siitä, että aina ei se kohtelu ole paskaa ja ihmisarvoja syövää, vaan myös hyvää kohtelua voi saada vaikka tausta olisikin raju ja lääkityksenä kolmiolääkkeitä.

Hoitomuodoista vielä sen verran, että nykyisellään on ihan hyvin monipuolista tarjontaa, mutta siihen mihin pitäisi satsata enemmän on se, että enemmän meitä kentällä olleita pitäisi saada hoitoalalle töihin. Jos jollakin alalla siitä kokemuksesta on hyötyä, niin nimenomaan päihde- ja mielenterveyspuolella. Kirjoista lukeneet alan ammattilaiset ovat päteviä myös, mutta niiltä jokaiselta puuttuu se isoin ase mitä tulee hoitamiseen; kokemus asiasta. Jos joku ymmärtää potilasta, niin todellakin entinen käyttäjä/mt-potilas. He tietävät jokainen mistä potilas puhuu ja varmasti jokaisella on asenne enemmän sellainen pehmeämpi ja ihmisenä ihmiselle. Valitettavasti monelta ammattilaiselta puuttuu tuo inhimillisyys. Johtuu monesti siitä, ettei vaan yksinkertaisesti tajuta ihmisen pahaa oloa ja sitä hätää, mikä sisällä pyörii. Ex-käyttäjät tietää heti.

Paras yhtälö olisikin sellainen jossa työntekijä on entinen narkomaani ja on lukenut sen jälkeen ammattimaisuudesta, lakiasioista yms koulussa. Fiilikset ja systeemit jo tietää valmiiksi, tarvitsee vain käydä ammatti ja oppia olemaan ammattilainen. Esim lakiasiat on sellaisia mitkä olisi syytä osata ja niitä ei opita muuten kuin lukemalla. Mutta en kuitenkaan suosittele sen takia narkkaamaan jotta voisi olla alalla sitten parempi työntekijä. Jos olet huumeilta välttynyt tähän saakka, niin jatka samaan malliin. Se on tulella leikkimistä ja harva vain sieltä selviää elossa pois. Sitä riskiä ei kannata ottaa.

Ps. Kaksi kuukautta pelaamatta! Siinä se aika vaan meni ja aion myös jatkaa samalla tavalla, koska tämmöiset putket on hyviä :)