Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

26.10.2016

Ensimmäinen todellinen itsemurhayritys - Kevät 2007

Olin tuolloin ollut ilman huumeita ensimmäistä kertaa aikuisiällä. Lopetettuani huumeet seinään 2005 - 2006 taitteessa ja hakeuduttuani mielenterveystoimistoon vuoden 2006 loppupuolella, luulin, että olisin tervehtynyt niin paljon, ettei flippauksia enää tulisi elämässä. Luulin olevani valmiimpi kuin olinkaan.

Mutta enhän mä ollut.

Keväällä 2007 sattui sellainen paska homma, että tuli oltua ympäripäissään Nurmeksen "yökerhossa" ja sieltä pois tullessa piti, totta kai, mennä paikalliseen pikaroskaruokaravintolaan, lähes ainoaan kunnolliseen mitä Nurmeksesta löytyy (paikalliset tietää, että näinhän se aina menee baari-illan jälkeen). No siellä kyseisen mestan edessä oli joku ihme hämminki ja taisin itse etsiä jotakin tyyppiä, joka oli mun läheiselle ihmiselle tehnyt jotain. Tarkoituksena oli kouluttaa ko. tyyppiä jne. No tämä läheinen ihminen sattui tulemaan siihen ja hänen mielestään mun ei pitäisi sotkeutua koko juttuun. Eihän se meikäläiselle niin vain käynyt, lähinnä rohkean promillemäärän vuoksi ja näinpä se mitä mulle sanottiin, ei mennyt keskusyksikköön (päähän) ollenkaan. Aikamme me siinä hangattiin asiaa ja sitten tapahtui BAM! Tuli nyrkistä, silmään. Ei siinä muuten mitään, mutta mulla on silmälasit ja luonnollisesti linssi rikkoutui ja hajotti silmän ympäriltä puoli naamaa. Huusin "vittu nyt riitti!" ja lähdin tilanteesta vittuun, heitin rillit mäkeen ja naama veressä marssin käytännössä vastapäätä olevaan laivarantaan jossa odotti kylmä Pielisjärvi, yksi Suomen isoimmista järvistä.

Kuvituskuva: Lover of Sadness


Rannalla oli kaksi parikymppistä nuorempaa jannua, mutta en mä niistä mitään välittänyt. Mä marssin sinne järveen ja jannut huuteli perään, että älä mene, tule pois sieltä. Mä vaan kävelin ja kävelin, syvemmälle ja syvemmälle kunnes tällaisen 176 cm pitkän kaverin kohdalla se kylmä vesi ylti tuohon rinnan korkeudelle. Halusin hukuttautua, joka uimataidottomalta onnistuu vähän helpommin, mutta sit mä pysähdyin. Syytä jota en tiedä, mutta mä pysähdyin siihen kuin seinä olisi tullut vastaan. Vähän niinkun "Truman Show" -leffan loppukohtauksessa. Tai ihan kuin joku olisi estänyt... Yhtäkkiä tilan valtasi hiljaisuus. Se kylmä vesi ei haitannut yhtään mitään. Mä en enää kuullut rannalta huutoja, en nähnyt enkä kuullut mitään, paitsi rauhan. Mä näin rauhan, hiljaisen ja seesteisen, ehkä hieman tumman, mutta beigemäisen värimaailman ja olin samalla jumissa jossain 1,5m syvässä kohdassa Pielisessä. Aloin täristä. Mietin, että miksi mun jalat ei liiku, miksi pysähdyin? Sitten kuuluu kahlausta, katson kuinka ambulanssin mukana tullut pelastusmies kahlaa mun luokse ja heittäytyy muhun kiinni. Mä kaadun sinne ja jälleen yhtäkkiä olenkin rannalla, alasti, kylmissäni ja vaakatasossa paareilla. Märät vaatteet oli vedetty pois ja ampparityyppi tsekkaa lampulla mun silmät. Vasemman silmän pupilli ei reagoi ollenkaan valoon. Kuuluu lause "sä lähdet Joensuuhun, nopeasti". Ja sit mä lähdin. Matkasta kohti Joensuuta, jonneka on ajotunneissa 1,5 - 2 tunnin matka, en muista yhtikäs mitään. Enkä siellä sairaalassa olostakaan sen illan/yön osalta. Mulla ei ole mitään käryä mihin aikaan olen keskussairaalaan saapunut, mutta herätessäsi sieltä aamulla, oli eka ajatus "missä vitussa mä olen??". Ei nimittäin ihan heti sytyttänyt. No olin silmätautien poliklinikalla.

Sieltä pois pääseminen oli yksi nopeimmista mitä kohdalleni on sattunut. Kävin jossain silmätutkimuksissa ja kaikki toimi silmässä normaalisti. Sitten lääkärin vastaanotolle joka kysyy oikeastaan yhden kysymyksen; "Sulla oli viime yönä itsemurha aikeita, onko vielä?" "Ei ole" -oli vastaukseni, jonka jälkeen mulle tilattiinkin jo taksi ja kotiinpaluu alkoi siitä hetkestä.

Me saatiin sovittua asia tämän läheisen ihmisen kanssa ja kyllähän siinä mieli maassa tuli oltua. Lähinnä sen häpeän vuoksi, koska itsariyritys kuitenkin kyseessä ja siitä tieto kyllä kerkesi esim. isäni korviin jonka luona tuolloin asuin. Nolottihan se ja vähän tuli otettua pakkia toipumisessa, mutta ajan kanssa tämä asia on jäänyt jo taka-alalle, enkä ole oikeastaan juurikaan tätä ottanut missään esille. Ehkä sivulauseissa jne, mutta tosiaan aika on tehnyt tehtävänsä eikä ole enää mielessä kuin kunnolla kaivamalla.

Mulle jäi tuosta kuitenkin elinikäiset arvet silmäluomeen. Siitä sen näkee kuinka lähellä on ollut näön menetys, kun silmäluomessa pari pientä arpea.

Eikä tuo varsinaisesti helpottanut jo valmiina ollutta traumaa veteen liittyen. Lähinnä pahensi.