Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

27.9.2016

Rakas äiti, nyt on aika jatkaa eteenpäin (Ei vihapuheita)

Tää on äiti sulle. Kai sä tajuat, että vaikka vitutuspäissäni sanon asioita, en välttämättä ihan kaikkea tarkoita? Sama pätenee varmasti myös toisinpäin, mutta mulla on ollut hankala erotella niitä sanoja, että mitä tarkoitat sydämestäsi, mitä sanot vain vihapäissäsi. Ja jälleen luultavasti toisinpäin.

Mun tämän kirjoituksen tarkoitus on tehdä asiat nyt selväksi tätä kautta, koska mitään muuta kanavaa pitkin et ole tähän mennessä halunnut tai pystynyt ymmärtämään. Kokeillaan jälleen tätä kautta.

Mä tiedän, että olen ollut vitun vaikea lapsi, teini ja aikuinen. Olen lyönyt sinua lapsena, käyttänyt huumeita, tehnyt rikoksia ja tuonut sinun kotiin poliisien lisäksi kavereita joilla sama tilanne kuin itselläni. En ole ollut missään tapauksessa helppo ihminen, vaan toisinaan vitun rasittava ja ärsyttävä ja ehkä hieman samalla tuonut sun kotiin pelkoa. Olen kuitenkin ainoa lapsesi joka on sinun luona asunut sen jälkeen, kun lähdit meiltä. Oireilin jo yläasteella ja kukaan ei tajunnut mitään. Oireilut helpottui hetkeksi, kun muutin sinun luokse, mutta jossain vaiheessa se kiva ja mukava asuminen siinä muuttui painajaiseksi. Ja oireilut tuli jälleen kuvioihin. Hain helpotusta vääristä asioista jo 17 vuotiaana. Toki sitä helpotusta haettiin jo 13 vuotiaana viinasta eikä se kyllä juurikaan auttanut. Pilvi auttoi, mutta samalla parissa vuodessa lipsahdin koviin huumeisiin. Se tie vei mennessään ja oli tappaa minut. Aika moni ei selvinnyt ja ne ei nyt ole enää täällä. Minunkin kohdalla voisi niin olla. No itse selvisin siitä kuitenkin vaikka menneenä vkl mietin, että miksi vitussa mun piti selvitä, koska tämmöistä paskaa on tämä elämä?! Joka tapauksessa en ymmärrä miten sinulla voi olla varaa moralisoida ja haukkua minua huumeiden käytöstä, kun itselläsi on sekakäyttöä (joka on päihdemaailmassa yksi vaarallisimmista muodoista vetää päihteitä) takana jo pitkälti yli 20 vuotta? Ei mullakaan ole varaa moralisoida ketään ketä vetää jotakin. Olen siihen varmasti joskus sortunut, mutta fakta on se, ettei minulla oikeasti ole varaa moralisoida kenenkään päihteidenkäytöstä. Sinullekin olen koittanut aikoinaan vaan sanoa, että jos millään pystyisit lopettamaan, mutta totuushan on se, että halu muutokseen täytyy lähteä itsestä. Sitä halua ei ole sinulta löytynyt ja se on sääli.

Mennyt viikonloppu


Tämä on varmaan kolmas tai neljäs kirjoitus sinusta tai sinulle, ja samalla takuuvarmasti viimeinen. Tämän jälkeen toivon todella, että sä vihdoin hiffaat mitä mä sulle sanon. Haluan sanoa sen, että mä en todellakaan vihaa sinua. Enkä myöskään toivo sinulle mitään pahaa. Niinkuin sinulle viestissä perjantaina laitoin, toivon, että saisit itsesi kuntoon ja eläisit onnellista ja laadukasta elämää. Olit tämän kääntänyt la aamun fb päivityksessä siten, että toivon sinun kuolevan. Ja vieläpä mahdollisimman nopeasti. Tämä ei tietenkään pidä paikkaansa. Tuosta(kin) herää vain vakavia ajatuksia sinun henkisestä voinnista. Fyysiset rasitteet on tiedossa, mutta en arvannut, että mielenterveys on romahtanut noin pahasti. Harmi. Sanoit myös su iltapäivällä jätetyssä vastaajaviestissä, että minun ja siskoni takia sinun viikonloppusi meni pilalle. No niin saattaa käydä, kun aloitat perjantaina tuhoamaan minun päätä ja varmasti olit tietoinen, että oltiin perheeni kanssa käymässä lapsuuden ja nuoruusvuosien paikkakunnalla viimeistä kertaa pitkään, pitkään aikaan. Olin toiveikas, että nyt saan viettää laatuaikaa rakkaiden ihmisten kanssa, koska seuraavaan näkemiseen menee aikaa ja halusin täten pyhittää viikonlopun heidän kanssaan. No aika äkkiä tajusin, että vituiksi se tulee menemään, kun kommentoit entiseen blogiosoitteeseeni perjantai päivällä mm että olet ilmaissut hoitotahdossasi, ettei minulla ole mitään asiaa sinun hautajaisiin. Sanoit myös, että kohta minulla ei ole äitiä jota haukkua, koska kuolet ja kehoitit etsimään uuden kohteen. Ymmärsin aika äkkiä tästä sen, että laadukas viikonloppu tulee menemään pilalle ja koska pommitus siellä sun täällä jatkui koko vkl, voinee jokainen arvata, että mitä minä siellä mietin aina, kun oli aikaa sille. Ja sitä valitettavasti oli. Aamusta iltaan pyörit mielessä ja hyvin, hyvin surullisissa merkeissä. Painajaisia olen nähnyt to-pe välisestä yöstä lähtien.

La iltana myönsit pari asiaa: Kysyin sinulta oletko alkoholisti? -Kyllä. Oletko sekakäyttäjä? -Kyllä. Milloin sinulla alkoi tämä ongelma? -Vuonna 1994 kun muutin Joensuuhun. Nyt sinun enää täytyisi nämä samat asiat myöntää ja sanoa itsellesi.

Viikonlopun jälkeen


Mua on vituttanut, ahdistanut, ärsyttänyt ja ennen kaikkea masentanut tämä mennyt viikonloppu. Sen piti olla kiva ja osittain haikea vkl, mutta kaikkea muuta se kyllä oli, mutta ei tuota. Eilen olin siinä pisteessä, että tavarat lensi pitkin asuntoa ja teki mieli oikeasti tehdä itsellekin jotain. Oli äärimmäisen väkivaltaisia ajatuksia pää täynnä. Onneksi rauhoituin ja nämä jäi ajatuksen tasolle, mutta en muista ihan hetkeen olleen niin hajalla, mitä olen ollut viime päivät. Sinä olet varmasti yhtä lailla.

Siksi sanon myös tämän: Kuten yllä sanoin, että en toivo sinulle pahaa enkä vihaa sinua, niin sanon myös, että sinä et vaan voi kuulua minun elämään enää. En sano ei koskaan enää, koska sitä ei voi tietää, mutta niin kauan, kun tämä on tämmöistä, en voi laskea sinua minun elämään millään tavoin. Sun täytyy hyväksyä tuo, koska muita vaihtoehtoja ei ole. Olen joutunut tekemään paljon erilaisia sulkemis juttuja. Olen joutunut sinun terrorisoinnin takia estämään kaikkien kommentoinnit entiseen blogi osoitteeseen, olen estänyt kahden eri google+ tilin kautta sinut, ettet pääse tännekin sitä kautta höyryämään. Olen joutunut laittamaan kätevän apuohjelman avulla estot puhelinsoittoihin sekä txt-viesteihin. Sinä itse jo aikaa sitten estit minut fb:ssä joten sitä ei tarvinnut tehdä, mutta silti jotenkin pystyt kommentoimaan mun Helvetistä Taivaaseen fb-sivuille. Teen estot siihenkin tämän jälkeen.

Fakta kun on se, että mitä vähemmän kuulen sinusta, sitä helpompi minun on hengittää. Karua, mutta niin totta. Mä oon päästänyt sinusta irti jo aikoja sitten, sinun yksinkertaisesti täytyy tehdä sama minun kohdalla. Sun täytyy päästää irti minusta ja yrittää unohtaa vaikka tuskin omaa lasta pystyy unohtamaan tai minä omaa äitiä, mutta mitä vähemmän kumpikin meistä toista ajattelee, sitä helpompaa on meillä molemmilla. En nimittäin uskokaan, että sinäkään tästä nautit. Minä en ainakaan. Sitä mukaa, kun väkisin pidät ääntä itsestäsi minuun liittyen, joka kerta myös kuulet minusta. Mulla on taipumus provosoitua joskus helpostikin ja kiihdyn nolla sataan hyvin herkästi. Paljoa en siis ärsykkeitä tarvitse jotta alkaa kiehua. Voisit varmaan lopettaa sen ärsyttämisen? Olen myös hyvin herkkä ihminen, en tiedä olenko peräti erityisherkkä, mutta sitä en mahdottomana pidä. Tiedät siis varmasti, että onnistut satuttamaan minua joka kerta, joten väkisin tulee se tahallisuus tässä esille. Ja koska mulla on ollut aina metodina "silmä silmästä ja hammas hampaasta" (haluan tuosta kylläkin eroon), niin tiiät myös tasan tarkkaan sen, että osaan hyökätä päälle (sanallisesti) jos ärsytetään. Tässä kohtaa käy jopa mielessä tuonkin tahallisuus, mutta et kai sä tahallisesti halua itsellesi pahaa oloa? No mistäpä sitä tietää, koska ilmiselviä väsymisen merkkejä sinussa on havaittavissa, näkemättäkin. Kuten sinulle puhelimessa sanoin, sä tartteisit pitkää psykiatrista hoitoa, niiden fyysisten juttujen lisäksi. Sanoit meneväsi hoitoon, mutta tiedä sitten menetkö. Toivottavasti. On ollut vuosia kurjaa katsoa sinun terveyden romahtamista. Ja sitten, kun laitat minuun välit poikki ja hyväksyn sen mukisematta, niin sekään ei ollut oikein.

Lopuksi


Äiti, me ei vaan tulla toimeen keskenään. Eikä me saada edes tehtyä näitä asioita selväksi "oikealla" tavalla. Tämä postaus on varmaan taas monen mielestä väärin postattu, mutta mulla on keinot todella vähissä. En halua kuulla sinusta enää mitään, koska niin on helpompi minulle. Ja kun sinä et kuule minusta mitään, on se sinulle aivan taatusti helpompaa, vaikka et ehkä asiaa näe silleen, vielä.

Joten rakas äiti, sanon tässä kohtaa sinulle hyvästi. Ehkä näemme vielä joskus, tulevaisuudesta kun ei koskaan tiedä, mutta nyt on hyvästien aika. Näin on parempi, kaikille. Niin minulle, avopuolisolleni, sinulle, miehellesi, sun kaikille lapsille ja mun isälleni. Tää on kuormittanut meitä kaikkia ihan liikaa. Olet rakas ja olit hyvä äiti aikoinaan, sinä vaan väsyit siihen kaikkeen. Nyt sinä olet katkeroitunut ja täynnä vihaa, vähän jokaista kohtaan, mutta kevyesti eniten sitä olen minä saanut kokea. Se viha mikä sinussa asuu, se on valtaisa. Siksikin olisi hyvä jos juttelisit patoutumistasi jollekin ammattiauttajalle. Mutta se on sinun päätös mitä teet tai jätät tekemättä. Mulla on myös samaa kokemusta, olinhan aikoinaan täynnä vihaa yhteiskuntaa ja kaikkea vääryyttä kohtaan.

Siksi mä ymmärrän aika paljon ja yritän tän kaiken läpi katsoa sinua silmiin ja nähdä siellä elämän valon. Se on himmeä, mutta se sykkii.

Kiitos ja anteeksi

-Poikasi