Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

30.9.2016

"Kun voin auttaa muita, saan menetetyille vuosille merkityksen"

Olihan meillä huumevuosina ihan hauskaakin. Sehän olisi silkkaa kusetusta, lähinnä itsensä, mutta myös muille jos sanoisi, että kaikki oli ihan perseestä eikä kivaa ollut missään vaiheessa. Kyllä oli. Pitkäänkin. Muuta väittämällä se olisi myös asioiden vahvasti dramatisointia. Jos miettisi kokemusasiantuntijuutta ja menisin jonkun luokan eteen kertomaan kuinka kaikki oli paskaa jne niin ketä valehtelu hyödyttäisi? Sehän vain demonisoisi kaikki päihteet, mutta toisaalta eipä sillä, suurin osa päihteistä on vaarallisia eikä niihin pidäkään sotkeutua, mutta fakta on kuitenkin se, että huume kuin huume (käytännössä) tuo käyttäjälle hyvää oloa, alkuun. Eihän niitä muuten kukaan edes käyttäisi.

Niitä hyviä muistoja mitä päihteiden käyttö tuotti, ei kukaan onneksi voi pois viedä. Oltiin samassa veneessä kaikki, se oli sitä yhteisöllisyyttä, yhteenkuuluvuutta, melko huoletonta elämää. Mutta niitä huonoja muistoja vasta riittääkin. Miksi näin? Jos miettii, että itse olen pelautunut päihteiden kanssa 13 vuotiaasta lähtien eli tasan 20 vuotta, ne päihteet jossain vaiheessa näyttää ne pirun kasvot. Alkuun kaikki on neonvaloja ym, mutta pitkän käytön jälkeen yhtäkkiä tunnelma pään sisällä muuttuu päinvastaiseksi. Kroppa alkaa oireilla, pää vielä enemmän ja se kaikki hauskuus mitä oli kestänyt jopa vuosia, on poissa ja tilalla on pahemman luokan painajainen. Painajainen, mistä ei ole herätystä ennenkuin lopettaa.

Niin kauan, kun sinä käytät huumeita, sinulla on tai voi olla hauskaa ja voit nauttia elämästä. Mutta siinä vaiheessa, kun huumeet käyttää sinua, sinusta muovautuu ihminen joka ajattelee vain itseään ja tekee kaikkensa sen eteen, että meno jatkuu myös huomenna. Elämänilosta ei tietoakaan. Se entinen, hyvätahtoinen ja -sydäminen ihminen on poissa ja tilalla on epätoivoinen, sielunsa paholaiselle myynyt ihmisraunio, joka on valmis varastamaan ihan keneltä tahansa, jotta saisi päivän fixinsä. Se on pelottavaa ajatella kuinka liiallinen päihteiden käyttö muovaa ihmisestä niin erilaisen kuin ikinä mahdollista. Ero on sama kuin yöllä ja päivällä.

Me mietittiin tuossa parhaan ystäväni kanssa, että pitää ihmisen keho ja aivot olla lujaa tekoa, että ne kestää kaiken sen myrkyn mitä verisuonissa juoksee. Osalla ei kestä ja lopputulokset on karuja, niitä pahimpia mahdollisia. Mietittiin, että varmaan puolet on kuollut siitä jengistä mikä aikoinaan oli. Miten hyvä tuuri meillä on käynytkään, kun ei kuuluta  tuohon, isoon 50% joukkoon. Kuinka monesti minulla tai monella muulla kaverillani on ollut hengenlähtö lähellä, tavalla tai toisella? Voi vain arvailla miten lähellä on ollut överit, miten lähellä se oli, kun vetäisin rekan alle motarilla, miten lähellä se olikaan, kun seisoin partsin kaiteella (toinen kerros) ja olin aivan valmis hyppäämään? Väkivallalla ei mua liiemmin koskaan uhattu, siis silleen, että olisi ollut pelkoa siitä, että minut tapettaisiin. Niitä perus pieksän sinut jossain montulla oli, mutta ei hengenlähtöä tarvinnut koskaan pelätä, mitä nyt jossain piripsykoosissa varmaan oon ollut todella monesti hiessä noita asioita kelaillessa. Ainoa joka oli oikeasti hengenlähtö mielessä minulle vaaraksi, olin minä itse. Siksi en koskaan hankkinut asetta vaikka niitä olisi kyllä ollut saatavilla. Sen monesti sanoinkin ääneen, etten luota itseeni siinä kohtaa, kun tulee heikko hetki päivässä, sillä saattaisin ampua aivoni makuuhuoneen seinälle. Kerran vetäisin rikotun ikkunan isolla lasipalalla kaulaani vekin, en saanut ns lutkua auki vaikka sitä vähän siinä yritin. Onneksi kännipäissään keksitty idea ei eskaloitunut pahasti sillä kertaa. Tai silloin, kun takapenkiltä kovassa vauhdissa yritin hypätä ulos, mutta kaveri pelasti. Isäni löysi toisen kenkäni seuraavana päivänä keskeltä taajamatietä. Vähän oli nolo, mutta siinäkin kännipäissään ei taas kestänyt elämää ja piti jotain koittaa. Paskoja ratkaisuja kaikki edellä mainitut, mutta kertoo vain siitä, miten paskaksi eri päihteet ja niiden liiallinen käyttö minun(kin) kohdalla pisti. Sitä ihan kauhulla nyt miettii, miten kujalla sitä oli. Miten paljon mä mietin itsemurhaa, kun ei muuten pääse eroon siitä oravanpyörästä. Eikä sitä silloin todellakaan tajunnut, vasta tälleen jälkeenpäin tajuaa miten rikki, hajalla, sirpaleina sitä olikaan.

Edellä mainitut asiat kertoo vain niistä ajanjaksoista, kun päihteet käytti minua, enkä minä niitä. En ollut kuski vaan matkustaja. Sitä voi jokainen miettiä, miten heikko ote elämään voi ihmisellä olla ja kun saa pään ja asiansa selväksi, miten erilainen se ote elämään on tänä päivänä. Ero noiden kahden Samin kohdalla on niin valtava, ettei sitä pysty edes kuvailemaan tämän enempää. Ei löydy sanoja.

Nuo vuodet oli karuja, mutta ex-jääkiekkoilija Marko Jantusen sanoin; "Kun voin auttaa muita, saan menetetyille vuosille merkityksen". Alleviivaan täysin tuon lauseen. Siinä ollaan kohtuu voimakkaasti ytimessä ja hieno oivallus, sillä noinhan se menee, myös minun kohdalla, Haluan jakaa kokemukseni kaikille ketkä sitä tarvitsee, sainhan minäkin aikoinaan apua, niin haluan sinun myös saavan. Vaikka sitten näiden tekstien kautta. Kaikki apu on aina eteenpäin.

En aio jättää tätä maailmaa ennenkuin olen antanut itsestäni ihan kaiken.