Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

12.7.2016

Onnellisuus - Tuo ennen niin tuntematon tunne

Tajusin jälleen erään lukijan kommentista fb:n puolella, että perhana, tunne nimeltä onnellisuus on mulle vielä niin uusi tunne, etten osaa olla sen kanssa. Ne hetket, kun tunnen onnellisuutta on niin harvinaisia tunnetiloja ollut mun elämässä, että tämähän on kuin neitsytmatka tuntemattomaan. Ja se vaatii näemmä vielä työtunteja jotta sen kanssa oppii elämään. Ja mikä minulle niin ominaista; sen hyväksyminen osaksi elämää on vaikeaa.

Kun miettii ja muistelee, niin muistikuvat vie pisimmillään yläasteelle, ei kauemmaksi ja yläasteella ne ongelmat alkoi. Se pahoinvointi alkoi silloin. Syitä ja tekijöitä on paljon enkä ala niitä tarkemmin tässä ruotia, mutta varmasti olin kaikkea muuta kuin onnellinen. Jos fakta on se, että oli tuolloin 12-13v kun ekat oireilut alkoi ja nyt olen 33v niin siitä on se 20 vuotta. Ja jos olen saanut kokea, pikku pyrähdyksiä siellä täällä lukuunottamatta, aitoa onnellisuutta vasta viimeisen 2.5 vuoden aikana, 18v on pitkä aika olla onneton tai kemiallisesti muka-onnellinen.

Väitän, että 18 vuotta on sen verran pitkä aika saman toistoon ja pakkojauhantaan, että se takuulla piintyy päähän, muistiin, kroppaan, joka kohtaan niin lujaa ja "pysyvästi", että nyt sitä sitten on kusessa, kun uusi tunnetila on tullut. Ryminällä. Sellaisella volyymillä, kuin hyökyaaltona, tsunamina kimppuun, etten osaa käsitellä sitä. Yritän kyllä, mutta jotenkin sitä vaan ajaa itsensä tiedostamatta heti onnellisuustunteen jälkeen siihen tilaan, että on kaikkea muuta kuin onnellinen. Ja sitten on tyytyväinen jollain sadistisella ajatussoosilla siitä, että "menihän se outo tunnetila pois" ja "nyt ollaan taas tutussa ja turvallisessa tilassa" eli vähintään semipaskana. Puuttuu vain kirjaimellinen omalle olalle taputus, että hienostihan se meni jälleen. Joo mä tiiän, 18 vuoden höykytys vs. 2.5 vuoden korjaus ei ole reilua itselle ja niinpä koitan antaa ajankulua ja sen tehdä tehtävänsä. Kun vastapuolella, sillä itselle tutulla tunteella, on 7 kertaisesti pidempi CV, ilmeisesti näin lyhyessä ajassa ei asiaan isoja muutoksia saa tehdyksi. Toivottavasti ei kuitenkaan menisi 18:aa vuotta asian hyväksymiseen ja ennenkaikkea sen sisäistämiseen. Ei perkele kestä kellään pää jos niin pitkään menisi.

Lähdetään kuitenkin siitä, että aikanaan alkavan psykoterapian aloituksesta vuodessa pitäisi asia olla jo kunnossa. Silleen, ettei onnellisuus olisi enää vain joku outo tunnetila, joka tasaisesti nostaa päätään vedenpinnan yläpuolelle, mutta ei koskaan jää pidemmäksi aikaa päälle. Siitä pitää saada kestävä, vakiintunut tunnetila eikä vieraileva tähti.

Tämä on opettelua ja me ex-narkomaanit osataan olla tosi vaikeita, niin itselle kuin muillekin. Kaikki ottaa aikansa ja kaikki tapahtuu juuri oikeaan aikaan, sanotaan ja siihen pitää jaksaa luottaa. On se ennenkin pitänyt kutinsa. Ja vaikka aika onkin se paras lääke, on se samalla ehkä hitain lääke toimimaan.

Mistä muuten johtuu, että jos sanon "tänään oli/on hyvä päivä" niin tästä kiitoksena kohtalo (tai joku, mihin kukin uskoo) päättää, että seuraavat päivät on tuskaa? Onko muilla samanlaisia huomioita? Kun tuntuu, ettei mitään saisi hehkuttaa ääneen, muuten tulee paskaa niskaan kilotolkulla.