Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

25.7.2016

Lukijalta: "Hän pelasi salaa kaikki perintörahani"

Tapasin nykyisen puolisoni n. 7 vuotta sitten. Olin tuolloin 10kk ikäisen tytön yh. Tiesin tavatessamme hänen suhteestaan viinaan ja muihin päihteisiin. Selvinpäin maailman kiltein ihminen (ruusuiset lasit silmilläni katsoen). Hyväksyi heti lapseni ja halusi viettää meidän kanssa aikaa. Nopealla tempolla edettiin ja alle puolen vuoden seurustelun asuttiin jo yhdessä. Kaljan kanssa hän läträsi lähinnä viikonloppu iltoina kun lapsi oli jo nukkumassa, ei kuitenkaan humalahakuisesti. Samalla pelaten nettipokeria. Tuolloin mitään varsinaista ongelmaa pelaamisen kanssa ei ollut. Ei ainakaan tietääkseni.

Seuraavana kesänä, kun hän oli kännireissuillansa hukannut pariin otteeseen puhelimensa ja lompakkonsa ja minä odotin meidän ensimmäistä yhteistä lasta, nostin ensimmäisen kerran kissan pöydälle ja pyysin häntä joko pakkaamaan kamansa tai jättämään kaljat kokonaan. Hän valitsi alkosta luopumisen. Ja siitä se "peliura" alkoi...

Pappani menehtyi, sain häneltä perintöä pari tonnia. Säästin rahoja ns. pahan päivän varana ja vauvan hankintoja varten. Puolisoni pelasi, summista ei tänä päivänäkään ole tarkkaa tietoa, mutta ei hänellä juuri koskaan hirveitä summia rahaa ollut. Muutimme isompaan asuntoon vauvan synnyttyä ja silloin selvisi asian todellinen laita. Hän pelasi kaikki perintörahani, ensin asian salaten, hävisi kaiken. En tiedä vieläkään mistä hän pankkitunnukseni sai. Kaiketi papereita penkomalla.

Hajosin täysin. Synnytyksen jälkeinen masennus ja puolison peliongelma. Miksen lähtenyt silloin? Niin. Luulin, että asian saisi korjattua, jos vain tarpeeksi rakastaisin, ongelma poistuisi. Ja onhan hän aivan ihana ihminen muuten. Ja hyvä isä, silloin kun pelaaminen ei ole ns. niskan päällä.

Sitten hän kosi, suostuin, koska rakastin (rakastan edelleen) ja odotin jo kuopusta. En olisi koskaan selvinnyt yksin kolmen lapsen kanssa, ajattelin. Hän lupasi rajoittaa pelaamistaan, sulki minun nähden jopa pelitilejään. Osoitti myös katumusta teoistaan. Tiedä häntä oliko katumus aitoa vai omaako puolisoni loistavat näyttelijän taidot. Vakuutuin kuitenkin hänen katumuksestaan. Ajattelin, että tästä selvittiin nyt vain parin tonnin tappiolla. Suunniteltiin häitä ja oltiin onnellisia.

Kuvituskuva: www.weddingcardmessage.com

Kuukausi ennen häitä hän otti pikavippejä nimissäni minulta aluksi salassa, ensin ihan muutamia satasia, käytti ne pelaten nettikasinoilla ja veikkauksen peleillä. Voittoakin tuli ja saatiin maksettua vipit pois. Sitten vähän lisää vippejä, suurempia summia tällä kertaa. Hääpäivän aamuna mietin, että onko tämä sitä mitä haluan. Taas sokeana päätin, että naimisiin mennään ja ongelma poistuu kyllä, kun vaan tarpeeksi rakastan. Ja hän vakuutti että muuttuisi.

Häiden jälkeen muutamassa kuukaudessa oltiin jo pahassa kierteessä. Vippejä otettiin pelaamiseen ja vanhojen pois maksamiseen, jotta saataisiin taas uusia vippejä. Olin täysin riekaleina, ja kun kuopus syntyi, en asunnostamme poistunut pariin kuukauteen kuin pakosta neuvolaan. Kenellekään en ongelmasta puhunut, päivät kului sumussa. ( En oikeasti edes muista mitä olen tehnyt tai ajatellut, lapset hoidin koneen omaisesti. )

Pari vuotta sitten päätin, että nyt riitti. Etsin itselleni asunnon, olin jo muuttamassa, mutta ei mulla ollutkaan tarpeeksi voimia siihen. En mä tiedä miksei. Kai nuo lapset se pää syy siihen oli. En mä niistä olisi pystynyt olemaan erossa päivääkään. Samoihin aikoihin puolisoni mummu menehtyi, ja ajattelin ettei puolisoni selviäisi kahdesta menetyksestä lyhyessä ajassa. Sieltä tulleet perinnöt puolisoni käytti niin ikään myös pelaamiseen.

Käytiin keskustelemassa jollain parisuhdeneuvojalla syistä ja seurauksista, siellä puolisoni ensimmäistä kertaa tunnusti ongelmansa. Pelaaminen väheni taas hetkeksi ja ajattelin, että hän heräisi todellisuuteen. Oli menettämässä perheensä ja seuraavalla kerralla se oikeasti tapahtuisi.

Nykyhetki


Vielä tässä, 5 vuotta naimisissa oltuamme, peliongelma elää mukana. Mun luottotiedot meni viime vuonna, 20 000€ ulosotossa pikavippejä ja käyttöluottoja. Toisaalta olen tavallaan helpottunut, että ne meni. Ei tarvitse enää pelätä itse minkä firman laskuja luukusta putoaa. Pahin tässä on se, että nyt puolisoni on saanut myös äitinsä sotkettua näihin pikavippikiemuroihin. Sitä en tiedä minkälaisista summista on kyse, enkä ole ottanut asiakseni selvittääkään.

Tilipäivät on pahimpia. Silloin jännitän ihan hirveästi, että meneekö kaikki rahat kasinoihin vai onko miehellä sen verran itsehillintää, että edes vuokra ja muita kuluja maksaisi. Monta kertaa tuo jälkimmäinen on käynyt, mutta joka kerta hän on myöskin jollain ihmeen keinolla saanut asian hoidettua.

Siihen en osaa vastata kauanko tällaista jaksan. Jossakin vaiheessa kyllä luulen, että kamelin selkä katkeaa jos ei pysyvää muutosta tapahdu. Riittääkö rakastaminen? Ja kuinka saada luottamus täysin toimivaksi?  En tiedä. Tuskin luottamusta kokonaan täysin korjattua saa. Mutta annan mahdollisuuden. Ja toisen. Ehkä kolmannenkin.
Kuvituskuva: www.meldmagazine.com.au

Kirjoittaja halusi pysyä nimettömänä

Bloggaajan huomio

Tämä teksti tuli minulle sähköpostiin ja se tuli täydellisesti oikeaan aikaan. Viesti on kuin vastapalloon olisi tullut täydellisesti osuen koteloon. Pisti miettimään. Kun katson peiliin, sieltä katsoo takaisin hänen miehensä. Kun kirjoittaja katsoo peiliin, hän näkee siellä avovaimoni. On suorastaan pelottavaa kuinka voimakkaasti tämä lukijan kirjoitus osuu omaan, meidän elämään. Omat eroavaisuutensa on, mutta kaiken kaikkiaan samaistuminen on niin voimakasta, niin minulla kuin avovaimollani, että nyt taidetaan elää oikeasti ja vihdoin murroksen keskellä. Ja melkeinpä voisi sanoa, että tämä kirjoitus sen teki. Tämä aukaisi jonkin ihmeellisen umpisolmun. Se edellinen peliriippuvuuteen keskittynyt kirjoitukseni (se oli vain pintaraapaisu) aukaisi väylän sille, että jossain vaiheessa aion kirjoittaa syvällisen kirjoituksen siitä, mitä on olla peliriippuvainen. Se nimittäin minä olen. Kerron asiasta enemmän ja tarkemmin luultavasti jo tällä viikolla, kunhan saan rohkeutta aukaista kaiken tuohon noin kaikkien luettavaksi.

Haluan vielä tässäkin kiittää kirjoittajaa tästä tekstistä. Sillä voi olla suuria vaikutuksia minun ja meidän elämään. Ainakin ilma täällä on vaihtunut ja muutoksen tuulet puhaltavat jo. KIITOS!

Lisää tarinoita näkökannasta riippumatta voi edelleen lähettää minulle osoitteeseen helvetistataivaaseen(at)gmail.com