Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

9.7.2016

"Jos yksikään kyttä nyt tulee tähän, mä ammun sen"

Elettiin vuotta 2003 tai 2004 ja meillä oli tuona kesänä kaverin kanssa kimppakämppä Joensuun Rantakylässä, surullisen kuuluisan Luotikujan pihasta. Ja kyllä, siitä seiskapihasta, siihen aikaan yhdestä Joensuun pahimmista asuinalueista. Luotikuja, oikealta nimeltään Latolankatu, niitti aikoinaan mainetta juurikin luotien viuhumisien vuoksi. Milloin ammuskeltiin pihalla, milloin sisällä. Kunhan ammuskeltiin. Mä en ikinä muista kumpi vuosi oli tuolloin kyseessä, mutta se ei onneksi kovin olennaista tässä edes ole. Aikaa kun on joka tapauksessa kulunut yli 10v.

Luotikujalle sisään...

Sen toki muistan, että kyseessä oli kevät. Saatiin se kaksio siitä joka oli kooltaan ym oikein passeli. Ylin kerros partsilla varustettuna. Tuossa oli oikein hyvä olla. Ehkä se kaikista pahin hulina oli jo tuolloin tuossa pihassa laantumassa tai sitten me ihan itse sitä ylläpidettiin vielä ainakin tuo kesä, mutta en muista koskaan pihalla nähneeni lapsia leikkimässä. Sen sijaan siinä näkyi elämän nurjapuoli tavalla jos toisellakin. Harmaa betonilähiö jolla oli tietty maine jo valmiiksi luotuna. Se näkyi kyllä.
Huumekauppias töissä. Kuvituskuva www.pointsincase.com

Me tutustuttiin jollain ilveellä huumeita myyneeseen ihmiseen, joka oli ennen tuota ajanjaksoa täysin tuntematon. Jo edesmennyt Kartsa* oli meitä hieman nuorempi ja hän oli omien sanojen mukaan Joensuun ainoa joka myi subutexiä. Sai siltä kaikkea muutakin. Kerran sitten olin hänen kanssaan säätämässä piriä, minä luotikujalla ja hän omassa kodissaan omakotitalossa. Kävi äkkiä selväksi, ettei piriä ollut, mutta texiä olisi. Kaverini, joka hänkin on jo edesmennyt, kirosi ääneen "ei vittu joutuu vetää texiä, voi vitun vittu" ja tuota se jaksoi manata. Syy siihen oli se, että hän oli sitä vetänyt linnassa istuessaan ja siltä laattaamiselta ei meinannut koskaan loppua tulla. Siksi se sitä vastusti, mutta koska kämppä täynnä kavereita sitä haluaa, ei hän nyt yksinkään voisi selvinpäin olla. Ja vieläpä kaupungissa missä ei paikkaa minne mennä, joten olet sitten siellä missä me muutkin. No ajeltiin sinne ja minä menin sitä hakemaan. Kasipallo maksoi tuohon aikaan 50€ per 8mg tabletti. Menin sinne ja hän sitten opasti vähän miten paljon kannattaa ottaa kerrallaan, kaikki kun oltiin melko aloittelijoita vasta tuon kyseisen aineen kohdalla. Itsellä oli itse asiassa yksi ainoa viiva nuuhkittuna tuota ennen ja sen siinä kerroinkin. Kartsa sanoi, että "jakakaa tämä ensin 8:aan viivaan ja tällöin on millin viivoja. Sitten jokainen viiva vielä neljään osaan ja näin saatte 32 pientä viivaa ja sillä pärjäätte kyllä". Me tehtiin työtä käskettyä. Vielä autossa tämä linnassa istunut kaverini hoki sitä samaa "ei vittu menee texin vetämiseksi". Kaippa hän pelkäsi, että taas istuu vessanpöntön edessä koko yön ja kun ilmankaan ei voi olla, koska muut, niin sikäli paska paikka. Tässä sen näki mikä voima sosiaalisella paineella on. Mentiin himaan ja alettiin fiksailla sitä tablettia pienemmäksi. Iso peilin pala oli oikein passeli minkä päällä tätä tehdä. Ja jonkun ajan päästä siinä komeili 32 pientä, tasakokoista viivaa ja tarjotin oli valmis. Ketä ikinä silloin paikalla olikaan, niin loppujen lopuksi kaikilla oli aika kivaa. Myös tällä joka sitä ensin voimakkaasti vastusti. Veikkaan näin jälkikäteen, että siellä linnassa ollessa ne viivat on voineet olla isompia ja koska ei kokemusta aineesta liikoja, oksettamaanhan se pistää. Kuten olen monesti kertonut, subutex oli mulle rakkautta ensi silmäyksellä, joten ensimmäinen kokonainen tabletti sai rakkauden roihahtamaan ilmiliekkeihin. Tuo kesä meni lopulta aika vaikeassa subutex-koukussa.


Huumekauppias


Tämä Kartsa oli hieman kaukainen meille. Se jos kävi kylässä, niin viihtyi tasan sen verran, että myi meille sitä mitä ikinä oltiin vailla, veti vedot, istui femma minsan paikallaan ja lähti pois. Joskus se siinä lomassa fiksaili kamaa eri kokoisiin pusseihin valmiiksi. Mutta noin muuten, niin ei se ikinä oikein meidän kanssa juhlinut. Kerran se tuli "kaikkea vittu löytyy" asenteella ja samalla esitteli uutta ystäväänsä, pienikokoista käsiasetta. Sellainen missä oli se rulla luodeille. Siinä kun se vaa'an kanssa setitti huumeita pusseihin ja sillä todellakin oli kaikkea, niin kertoi hieman Helsingin reissustaan. Siellä oli käynyt silleen, että joku nainen oli soittanut suutaan liian pitkään ja liian rasittavasti. Ilmeisesti piripäissään suuvaahdossa möykynyt ja Kartsalla oli lopulta mennyt hermot sen kanssa. Kartsa oli kaatanut sen naisen maahan, lyönyt aseenpiipun sen suuhun ja raivona kysynyt "vieläkö sulla on vittu asiaa". Ei kuulemma enää ollut.
Olen aika varma, että se ase oli tämän näköinen. Kuva www.mirror.co.uk

Sitten kerran tuona kesänä yht'äkkiä häneen ei saatu yhteyttä. Saatoin pujottaa varovaisen viestin jostain täysin huumeisiin liittymättömästä asiasta, koska tiesin Kartsan ottavan yhteyttä, kun sen näkee. Ja sitten saatiin vihiä, että kytät oli käyneet hakemassa hänet talteen. Sitä en muista oliko hän lukittuna sen perus kolme vuorokautta ja vapaaksi vai tuliko pidätysmääräys ja viikon päästä irti, mutta jokunen päivä siinä meni. Sitten hän soittaa "tulkaa käymään täällä, niin nähdään". Tämä tiesi joka kerta sitä, että jotain olisi saatavilla, yleensä se paljastui vasta perillä. No käytiin Kartsa hakemassa kyytiin ja hän alkaa kertomaan kuinka poliisit piiritti sen asunnon joka ilmansuunnasta ja tekivät koirien kanssa kotietsinnän. Sitä en muista mitä ne löysi, mutta sen muistan, ettei ainakaan asetta eikä ilmeisesti ainakaan kaikkia huumeita. Sillä oli kasipalloa myydä. No Kartsa istuu kohtalaisen kuumaverisenä autoon, asettuu takapenkillä keskelle ja alkaa raivoamaan. Se oli erittäin vihainen, turhautunut ja vittuuntunut virkavaltaa kohtaan. Me ajeltiin siinä ja samalla kuulin kuinka se räpläsi sitä mutkaansa. Se panosti sitä asetta laittamalla yksi luoti kerrallaan paikoilleen, latasi sen ja raivosi "vittu nyt jos yksikin kyttä tulee tähän saatana, niin mä ammun sen!"

Mä aina toivoin ajellessani autolla, ettei poliiseja tulisi härnäämään siihen. Tuona kyseisenä hetkenä mä rukoilin mielessäni "jos joskus voisitte pysyä poissa, niin pysykää nyt!". Uskon nimittäin, että se olisi saattanut ihan oikeasti alkaa tulittamaan niitä kohti jos ne siihen olisi tulleet. Luojalle kiitos, ettei niitä tuona iltana eikä varsinkaan tuona hetkenä näkynyt. Kaikki meni hyvin ja kaikki pääsi kotiinsa.

Kartsa oli nukkunut pois joskus tällä vuosikymmenellä pitkällisten ja vaikeiden sairastelujen jälkeen. Hän hävisi meidän elämästä pikku hiljaa tuon pihalle lentämisen jälkeen, enkä miehestä enää mitään kuullut noin 10:een vuoteen. Tuossa muutama vuosi sitten kuulin kuin sattuman kautta eräältä ihmiseltä, että Kartsalla oli elämä päättynyt, alle 30 vuotiaana. Sitä en tiedä, oliko hän saanut elämänsä järjestykseen tuon 10 vuoden aikana vai oliko meininki ollut loppuun saakka samanlaista kuin ennenkin. Joka tapauksessa lepää rauhassa, nyt ainakin olet ilman kipuja.

*Kartsan nimi on muutettu

...Luotikujalta ulos...

Sen verran railakasta se asuminen tuolla oli, että viikkoa vaille 3kk myöhemmin tuli pitkän biletyksen jälkeen ma aamuna postia vuokranantajalta, että lauantaihin mennessä pihalle. Vuokra-asioita hoitanut ja kirjeen lähettäjä oli toki sopivasti jäänyt edellisen viikon perjantaina kuukauden kesälomalle, eikä kukaan muu osannut asiassa meitä ohjeistaa tai kertoa sitä, että kuinka laitonta tai ei-laitonta tuollainen 6vrk aikaa lähteä menemään oli. Syynä oli jatkuva melu kellonajoista riippumatta niin rappukäytävässä kuin itse asunnossa. No en mä sitä ihmettele yhtään, eiköhän paikkaansa pitänyt. Samana aamuna tuli kuin ironian huipentumana kavereilta vanhan liiton postikortti jossa jostain ihme suklaajunista kuvapiirroksilla höystettynä heitettiin läppää. Tämä kortti ja häätöilmoitus oli mulla siinä molemmissa käsissä ja hieman vertailua siinä kävi, kuinka erilaisilla energioilla varustettuja nämä kaksi eri lappua/korttia olikaan.

Vain palatakseni vielä kerran takaisin


Kuin ympyrä olisi sulkeutunut, muutin samaan pihaan ja vieläpä samaan rappuun kymmenisen vuotta myöhemmin. En sentään samaan asuntoon vaan kaksi kerrosta alemmas. Jos aikaisemmin mun ja monen muun huumeiden vetäminen karkasi viimeistään tuolloin käsistä, nyt oli aika mennä toipumaan. Asuin siinä samassa perkeleen rapussa jälleen, mutta meininki itsellä oli yhtä päinvastainen kuin musta ja valkoinen on toisilleen. Ehkä kohtalo halusi, että siellä missä kaikki alkoi vuosia aikaisemmin hajota, oli nyt aika mennä se kaikki korjaamaan. Ja senhän minä teinkin. Vaikka piha oli sama ja jopa samoja naapureita oli edelleen siellä, ei kukaan minua muistanut ja se ympäristö oli ihan eri. Jos ekalla kerralla ei lapsia näkynyt ulkona leikkimässä ja koko värimaailma oli harmaa, nyt ei muita kun lapsia näkynytkään. Värimaailmaankin oli tullut harmaan tilalle kaikkia värejä ja sävyjä. Saatoin aamulla herätä siihen, kun pihan poikalauma pelaa jalkapalloa tai leikkivät ehkä ironisesti rosvoa ja poliisia. Kaikki ympäristöä myöten oli muuttunut vaikka fyysinen sijainti oli täysin sama.

Kaiken tämän välissä oli vain kaksi kerrosta ja 10 vuotta.