Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

4.7.2016

Entäs jos vaan kysyisit, että miten oikeasti jaksan?

Aivan karmea grillaus joka suunnasta. Koko ajan. Kun yksi tai kaksikko lopettaa, joku jatkaa. Pienempää ja isompaa vittuilua ym saa kuulla aivan liian usein. Joskus tuntuu siltä, että sitä hiljaista pään sisällä käytävää vittuiluakin on ilmassa. Ehkä toisinaan heikohko itsetunto ajaa ajatusrallin liian pitkälle ja liian monimutkaiseksi. Mutta. Mä oon vaan väsynyt. Vitun väsynyt tähän painostukseen. Eikä asiaa helpota yhtään erittäin todennäköinen kilpirauhasen vajaatoiminta joka on tainnut ollakin se suurin syy siihen käsittämättömään uneliaisuuteen, voimattomuuteen, jatkuvassa jossain ihme unihorroksessa olemiseen joka alkaa, kun herään ja joka loppuu, kun menen nukkumaan. Ne tunnit siinä välissä, niin ihan kuin olisin unessa koko ajan, mutta silmät auki.

Ne grillaajat. Ensimmäinen ja se kaikista suurin painolastin tuoja on poissa mun ja perheeni elämästä. Puhun hänestä josta tein kirjoituksen keväällä. Varmasti hän osittain ajattelemattomuuttaan sysäsi mun niskaan liikaa, mutta yksi suurimmista oli sen syyttelyn lisäksi se, että välit oli jatkuvasti on-off. Kuukausi kaksi hyvin, kunnes välit jopa 6kk jäissä. Syy joko mitätön tai ei ikinä selvinnyt. Ei mun voimavarat riittäneet käsittelemään enää sitä epävarmuutta ja ihmettelyä mitä riitti vuosikausia läheisen ihmisen kanssa. Välit meni sen yhden kirjoituksen jälkeen ja vaikka pieniä yrityksiä tuhota mm. Meidän Pietarin matka oli ilmassa ja hakusessa, on näin paljon parempi, kun ei olla oltu yhteyksissä.

Toinen onkin sitten jo todellista ihmettelyä. Ihminen jota koitin auttaa 10v jopa päivittäin ja kun en enää pystynyt enkä jaksanut olla kotipsykologi (aloin palamaan loppuun), niin alkoi mun mustamaalaaminen. Mä sanoinkin hänelle kerran, että anteeksi etten osannut sua auttaa, että mä en enää tiedä mitä tehdä. Ehkä joku muu ihminen tai taho voi sua auttaa, mutta minä en. Tätä ennen sain kuulla kuinka olin lyönyt lopullisesti välit poikki häneen. Siis silloin, kun välit oli kunnossa. Olin siis tietämättäni katkaissut välit. Kiva ylläri itselle. No selvitin sitä hänen kanssaan ja vastaus oli tasoa anna jo olla. Ja/tai että sä jaksat. Woot oli eka ajatus. No jotenkin taidettiin saada sovituksi, siis sovituksi vaikkei mitään ollut mitä sopia. No näin se vaan meni. Viimeisen kerran olen hänestä kuullut huhtikuussa, yli 2kk sitten. Välit meni lopulta vissiin siinä kevään kirjoituksen yhteydessä jonkun kommenttini jälkeen, jossa totesin, että mulla on helpompaa ilman teitä kahta. Tuon jälkeen sekä minä että avopuolisoni sai kenkää hänen kaverilistaltaan fb:ssä. Noin kk sitten huomattiin, että hän olikin jo estänyt meidät molemmat. Ja sitten saankin kuulla, että sama ihminen oli uhonnut vetävänsä mua turpaan juhannuksena jos olisin silmien eteen osunut. No enpä ollut osumassa, kun väliä reilusti yli 100km. Mutta tuo uho, mistä se syntyi? Ja olisi aika kiva tietää jos ja kun se on jauhanut paskaa minusta enemmänkin. Tämä on todennäköistä sillä hänellä on tapana niin tehdä "vihollisten" suhteen. Hän ei vastaa yhteenkään viestiin mitä sille olen lähettänyt ja kohta varmaan taas paska lentää tuulettimeen, kun lisää muunneltua totuutta syntyy niistä viesteistä mitä sille pujotin tänään. Toivon hänelle kaikkea hyvää, lähinnä, että saisi itsensä kuntoon eikä vain esittäisi tekevänsä asialle jotain sekä sitä, että jättäisi minut rauhaan saastuneilta jutuillaan.

Kolmas painostaja tässä koko kuviossa on eräs pariskunta jostain täältä päin. Heillä on ollut tapana viime syksystä saakka tehdä kaikkensa, että mulla ja avopuolisollani olisi mahdollisimman vaikeaa. Kapuloita rattaisiin, haukkumista väärien korvien kuullen tai jopa heille osoitettuna, että kuulittehan nyt varmasti. Kaikki on pitänyt vääntää ja kääntää, mutta heillä ei vissiin ole ollut alkujaan tiedossa, että minä ainakin kohtelen jokaista ihmistä niinkuin minua kohdellaan. Jos kohdellaan huonosti, saman saa täältä. Jos hyvin, saman saa täältä. Silloin peli on reilua. Mutta se pelleily, huorittelu, turpaan vedolla uhkailu jo 2v sitten jostain joka lopulta todennettiin yleiseksi viaksi Saunalahden liittymässä (ei kuitenkaan lähtenyt taannoin tanssikutsuun, kun palo pinna ja läikkyi itsellä yli) ja muu egoilu on ollut toki raskastakin kuunneltavaa, mutta toisinaan ei ole voinut kuin nauraa sille väsyneelle pikkusieluiselle toiminnalle. Joskus se kääntyy huvittavuuden puolelle vaikka energiaa syökin. Jos saisin valita, niin en uhraisi sekuntiakaan ajattelua tähän tutkapariin, mutta toisaalta on vähän pakko.

Summasummaarum. Minä itse edelleen vasta opettelen uuden elämän hienouksia, kaikkia näitä pääosin iloisia muutoksia elämässäni, mutta tietyt tahot jaksaa rassata hermoja. Tällä hetkellä diagnoosi on traumaperäinen stressireaktio ja kaupanpäällisinä paskalasti taas selvitettävänä ja monta odottaa kiltisti jonossa vuoroaan, vaikka mitään en ole tilannut. No silti pitää. Ei kovinkaan reilua. Pelkällä olemassa olemisella saa miettiä päänsä puhki asioista mitä ei alunperinkään pitäisi olla olemassa. Syksyllä olisi muutaman lehtihaastattelun lisäksi mm häät mihin rahaa ei olemassakaan enkä todellakaan tiedä miten siitä selvitään, vaikka pidetäänkin pienet ja simppelit maistraattihäät. Mutta silti. Rahahuolet painaa ihan jatkuvasti päälle. Sit siellä odottaa psykoterapia, mahdollinen kokemusasiantuntijakoulutus ja tyttären 1v synttärit näin äkkiä lueteltuna. Paljon samaan kohtaan ja asiat levällään, niin pääkopassa, tilillä kuin muutenkin. Ja tähän kaikkeen, kun ynnätään alussa jo mainittu aikalailla saletti kilpirauhasen vajaatoiminta (5v sitten viimeksi mitattu, silloin aivan viitearvojen rajatuntumassa). Sen seurauksena paino on vaan noussut ja mun energiatasot on ihan maksimissaan hyvänä päivänä 50% sadasta, ollut jo vuosia ja näitä ylimääräisiä muutenkin jo pienestä energiamäärästä hörppääviä syöppöjä on liikaa (eikä eroon tunnu pääsevän), niin äkkiä tulee yksi kysymys mieleen:

Miten mä oikeasti jaksan?