Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

20.6.2016

Viisi vuotta kuivilla

Se oli näitä aikoja vuonna 2011, kun viimeiset subunokat sniffasin. Ja sitten se alkoi. Hieman itsestään, vailla mitään uskoa tai toivoa, että tästä selvitään. Minä vain päätin. Nyt riittää. Muuten kevääseen mennessä kuolen joka tapauksessa näihin paskoihin. Olin edellisenä syksynä jo ajanut 120km/h vierelle ajaneen rekan alle. Mietin sitä paljon. Mietin, että huh, se oli lähellä ja kysyin itseltäni kysymyksen; Jaksanko ja riittääkö minun voimat taistella irti huumeista vielä toisen kerran? En luvannut itselleni mitään vaan päätin, että katsotaan. Eihän siinä mitään menetäkään, ei varsinkaan siinä tilanteessa, kun kaikki oli mennyttä. Tai ainakin se kaikista tärkein, terveys. Olin erittäin heikossa kunnossa. Ja jälkeenpäin mietittynä oli kummallista, ettei sitä edes kukaan huomannut. Tai ei siitä ainakaan kukaan minulle sanonut. Ei kukaan.
Asuin tuolloin mutsin luona, ajatuksena oli punkata siinä sen aikaa, että saan oman asunnon. Mutsi alkoi jo hermoilemaan, että eikö sitä asuntoa jo ala löytyä. Menin Nurmekseen rauhoittumaan ja miettimään, että mitä tässä tapahtuu. Soitin Joensuun kaupungille, olisiko sitä asuntoa nyt millään saatavilla. Lupasivat palata asiaan. Seuraavana päivänä sain tekstarin; sinulle olisi asunto tarjolla ja muuttaa voisi jo tosi pian. Luonnollisesti siitä olin iloinen, siis sen verran sain ehkä hymyiltyä mitä sen surkeuden keskellä pystyin, eli vähän. Muutin omaan asuntoon parissa viikossa. Silloin oli aika tosissaan alkaa selviytymään. Olin tuossa vaiheessa ollut ilman kamaa 1,5kk. Pahimmat reflat taisi silloin vielä olla päällä. Ja sitten olisi pitänyt hoitaa kaikki itse, kuten vaikkapa niinkin perusasia kuin kaupassa käydä. Teki muuten tosi kipeetä.
Aloin syrjäytymään. Ovi oli niin lukossa, kun sen vain sai ja taktisesti väliovi raollaan, että jos joku tulee ovelle, se ei kuule, kun menen ovelle katsomaan ovisilmästä. Näin tein kolme vuotta. Olin tuolloin tosi peloissani. Fyysisten kipujen lisäksi henkinen vointi oli romahtanut totaalisesti. Ne kaupassa käynnit oli ihan oikeasti maailman pahimpia paikkoja. Taisin jossain kohti puhelinnumeroni vaihtaa, ettei ihmeelliset tai tuntemattomat numerot soittelisi, koska niihin en uskaltanut vastata. En todellakaan. Vainoharhat puski päälle koko ajan ja tosissaan ja hemmetin isolla volyymillä. Verhot oli kiinni, koko ajan. Kolme vuotta. Kolme pitkää vuotta. Ihan sama oliko aamu, päivä, ilta tai yö, verhot pysyi kiinni. Istuin sohvalla, vedin lääkärin määräämät lääkkeet päivittäin ja tärisin. Olin hiessä, olin niin peloissani, kun peura on ajovaloissa. Joka ikinen rasahdus rappukäytävässä tai pihamaalla sai minut pidättämään hengitystä, ettei se vaan kuuluisi. Se hengitys. Ja siinä samalla jähmetyin siihen paikkaan missä ikinä silloin olinkaan. Yleensä sohvalla tai sängyssä. Ja puhelin heti äänettömälle.
Aika kului ja kului, mutta niin hitaasti ettei mitään rajaa. Olin ne ensimmäiset 9 tai 10 kuukautta sisätiloissa ja vain silloin menin pihalle, kun kaupassa piti käydä. Pakkohan se oli sinne mennä vaikka jumalaton kuristusote oli koko ajan kaulalla koko sen kauppareissun ajan. Hyvä etten juossut himaan, kun sieltä pihalle selvisin. Kaupassa kävin noin kerran viikkoon, koska mitä vähemmän siellä kävin, sitä helpompaa mulla oli. En pystynyt hengittämään ja ajatukset päässä oli sellainen sirkus, että hulluksi meinasi toisinaan tulla. Mistään ajatuksesta, kun ei saanut kiinni tai selkoa. Hulumylly vaan pään sisällä ja maailmanluokan kuumotukset. Sitten sinä syksynä 2011 hakeuduin mielenterveystoimistoon. En muista miten sinne älysin mennä, mutta se oli mun pelastus. Alkuun siellä käynnit ahdisti ihan vitusti jos näin suoraan sanotaan. Oikeastaan en halunnut mennä sinne, sillä en halunnut puhua kaikesta siitä pahasta mikä minun sisällä majaili. Ensimmäinen vuosi miekkarissa oli kauheaa. Mulla oli koko ajan äärimmäisen paha olla. Sitten tapahtui se seuraava nytkähdys, eteenpäin.
Mulle vaihdettiin vanha lääke takaisin, sillä se mitä silloin söin, ei auttanut harhaluuloisuuksiin. Niinpä päätettiin testata sitä mikä oli mulla aikaisemmin ollut ja auttanutkin. Sekopäissäni Peijaksen suljetulla olin vaan väittänyt, etten syö mitään lääkkeitä mitä mulle oli määrätty. Tämä siis sen rekan alle ajon jälkeen. Niinpä ne määräsi mulle jonkun uuden lääkkeen josta ei sitten alkua enempää ollut apua. Niin siellä miekkarissa. Kävin juttelemassa noin kahden kolmen viikon välein ja koko ajan ahdisti. Te tiedätte sen tunteen, kun ei saa happea. Ahdistus on niin kova, että sieraimetkin menee tukkoon ja tuntuu, ettei osaa edes hengittää. Tai en minä tiedä, tiedättekö, mutta kuitenkin. No se lääkkeen vaihto entiseen tapahtui muistaakseni kesäkuussa 2012. Noin kuukautta myöhemmin alkoi helpottamaan. Ne hullut luulot, kuumotukset ja harhat alkoivat saada pienempää roolia mun pään sisällä. Se helpotti kaikkeen. Tässä vaiheessa olin ollut ilman huumeita 1,5v enkä todellakaan tiennyt, niinkuin en tiedä tänä päivänäkään, että miten minä kaikesta huolimatta onnistuin. Se on täysi mysteeri minulle.

Toipuminen edistyy

Joskus siinä 2012/2013 taitteessa aloin jo saada happea normaalisti. Kaupassa käynnit alkoi sujua ja koska sen tuossa vaiheessa jopa tiedostin, aloin tekemään erinäisiä asioita helpottaakseni elämääni. Aloin ensinnäkin lenkkeilemään. Alkuun siinä meni vajaa 10min siinä kävelyssä, mutta se olin sen vajaat 10min enemmän kuin aikaisemmin. Paino tippui viitisen kiloa todella nopeasti, noin kuukaudessa. Samalla tein tahallani sellaisia pikkujuttuja, että en ostanutkaan esim. maitoa kahta litraa vaan litran. Tämä siksi, että joutuisin parin päivän jälkeen uudestaan kauppaan. Tuolloin en käyttänyt maitoa muuhun kuin kahviin, sillä ei ollut varaa juoda maitolasillistakaan ruoan yhteydessä. Ja koska näin tein, siedätyin sille kaupassa käynnille ja se alkoi näkymään omassa voinnissa. Sen lisäksi, että fyysinen kunto parani koko ajan, henkinen puoli parani myös. Tuohon aikaan oli jo kiva käydä miekkarissa ja oikein odotin sitä, että pääsisi juttelemaan. Tässä vaiheessa huumeettomia vuosia oli vyöllä jo kaksi.
Keväällä, vappuviikolla se todellinen nousu ihmisten ilmoille tapahtui. Menin kuntouttavaan työtoimintaan Jokikadun pajalle. Aluksi kaksi kertaa viikossa ja hyvin äkkiä huomasin, että tämä tosissaan auttaa mua. Niinpä päätin haastaa itseäni lisää. Lisäsin päivän, kun olin ollut pajalla kuukauden. Siitä 1,5kk eteenpäin eli heinäkuussa 2013 sitten vaihdoin puupuolelta ATK-apuohjaajaksi ja päiviä tuli jälleen yksi lisää. Ja näillä sitten mentiin. Kävin ma-ke päivät ATK-puolella ja sen torstain olin sellaisessa seikkailuryhmässä. Käytiin joka kerta eri paikassa kuin viimeksi, aina jotain pientä tekemässä jne. Ja tämä nimenomainen seikkailuryhmä oli todellinen kultakaivos minun hyvinvoinnille. Syksyllä 2013 sain kuin ihmeen kautta Joensuun Siniristille ohjaajan paikan, palkkatuella. Olin yhtäkkiä kuntouttavan työtoiminnan ohjaaja. Siis vain hetkeä aikaisemmin olin itse kuntouttavassa työtoiminnassa kuntoutumassa ja nyt sitten se homma kääntyi päälaelleen. Se oli vähintään skitsotilanne alkuun ja siinä menikin parisen kuukautta ennen kuin sisäistin sen kunnolla. Siinä meni vuosi enkä ollut päivääkään poissa. En edes silloin, kun oli pakkaskelit tammikuussa 2014, joka aamu lähes -30C helotti mittarissa, pyörästä etukumi rikki, niin sitten kävelin. Eihän matka pitkä ollut, mutta aika äkkiä mulla meni nilkat siinä kävelyssä, koska ne mun kengät ei ole suunniteltu mitenkään pitkiä kävelymatkoja varten. Matkaa siis oli ehkä 4,5km, mulle iski penikkataudin molempiin nilkkoihin ja pakkanen huurutti naamaa -25 - -30C asteen verran parisen viikkoa. Menin silti, joka päivä töihin. Mä kävelin lumihangessa, kun työkaveri viiletti vierellä. On siinä voinut autoilijat hieman katsoa sitä touhua, että miksi tuo kävelee hangessa, kun vieressä aurattu kävelytie :)
Noihin aikoihin aloin seurustelemaan nykyisen kihlattuni kanssa. Näinä päivinä kaksi vuotta sitten. Ja jo keväällä 2014 muutettiin saman katon alle. Syksyllä sitten tuli päätökseensä Siniristillä työskentely. Vuoden kun sai vain olla. Olisin varmasti halunnut olla pidempäänkin, mutta laki on laki. Siinä se alkoi sekin vuosi olla taputeltu. Marraskuun viimeinen viikko vietettiin Kanariansaarilla, joka tiesi yhden unelman toteutumista; unelma siitä, että pääsisi lentokoneeseen ja kohteena olisi joku lämmin paikka. Tästä haaveilin varmaan parikytävuotta tai jotain. Vaihtui vuosi ja 01.01.2015 aamulla kello 08:00 kuulin kuiskauksen korvissani; "Sami, sinusta tulee isä". Elämäni hienoin lause ikinä mikä on minulle sanottu. Sitten siinä seuraavan viikon aikana myin hätäpäissäni kohtuu kalliin puhelimeni, koska halusin kihlata kumppanini ja ostaa kunnolliset sormukset. Niinpä sitten teinkin ja sain myytyä luurin, mentiin kultaliikkeeseen valkkaamaan sormukset ja 08.01.2015 mentiin kihloihin.
Kesällä sitten muutettiin omakotitaloon vuokralle, huomattavasti lähemmäksi avopuolison aikaisempia lapsia. Ja näin alkoi vuoroviikko systeemi, joka toinen viikko aikaisemmat lapset ovat meillä ja joka toisen isällään. Tämä on ollut yksi isoimmista helpottavista tekijöistä mitä avopuolisooni ja sen hyvinvointiin tulee. Se niin kärsi silloin Joensuun aikaan, kun hänen lapset oli meillä vain kolme viikonloppua kuukaudesta. No syksyllä 08.09 sitten syntyi minun esikoinen ja avopuolison kolmas lapsi. Terve tytär, joka sai myöhemmin nimekseen Isla Taika Johanna ja joka on juuri tänä päivänä 4kk vanha :) Tyttö on kasvanut tosi paljon, pituutta on nyt 62,4cm ja painoa 6420g. Lähtötilanne kun oli 50cm ja 3330g :) Että silleen.
Ja nyt, tammikuun 8:s on viisivuotispäivä. Merkkipäivä siitä, että olen ollut nyt 5 vuotta kuivilla huumeista. Viisi vuotta. 1825 päivää. Voitte miettiä, olisinko uskonut pystyväni tähän. Ja voin sen heti tunnustaa, en olisi, en ikinä. Mutta niin vain tässä sitä ollaan eletty jo viisi vuotta ilman huumeita. Vaikka se eka 2,5v oli "aika" tuskainen ja hidas ajankulun suhteen, on sen jälkeen jälkimmäinen 2,5v mennyt kuin siivillä. Jos jotain asiasta voin olla oikeasti tyytyväinen itseeni, niin tästä. Tein melkoisen työn päästäkseni siitä päihdepirusta eroon. Tai onhan se mörkö mun päässä hautaan saakka, mutta se ei ole enää aktiivinen. Se on kuihtunut lähes olemattomiin. Mutta on kuitenkin päässä muistuttamassa siitä, että kertakin, niin hän vie minut mukanaan. Ja sen jälkeen ei ole enää paluuta entiseen eli nykyiseen tilanteeseeni. Vaan aivan varma kuolema.
Mutta onneksi mun ei tarttee miettiä huumeita eikä ne päässä siinä mielessä pyörikään enää ollenkaan. Toki huumeista puhun ja kirjoitan, mutta mielitekoja niihin ei enää ole. Pystyn puhumaan ja kirjoittamaan huumeista ilman mitään ahdistusta tai mitään sellaista, että alkaisi tekemään mieli. Kun ei tee mieli, niin ei tee ja se jos mikä on hyvä ja melkoisen työmaan lopputulos. Enää ei huumeet mua saa.