Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

20.6.2016

Syksyllä 2010 ajoin autolla 120km/h rekan alle - Vain ihme pelasti minut

Siinä se mun auto katollaan lepää
Oli syyskuun alku vuonna 2010. Aurinkoinen ja selkeä keli. Sitten motarilla, yli 120km/h vauhdilla päätin vetää ohituskaistalla ollessani auton ratin linkkuun, tähdäten vierellä ajaneeseen perävaunulliseen rekkaan. Sinne se meni, takarenkaiden alle. Hetken rytisi ja sitten... Tuli hiljaista, niin hiljaista. Koko mun elämä pysähtyi, aika pysähtyi, kaikki pysähtyi. Oli hiirenhiljaista... Auto oli katollaan ja minä vöissä, sitten tuli joku ihminen kysyen, "sattuuko minnekään?" -"Niskaan sattuu" sain sanottua, irrotin itseni vöistä ja putosin auton katolle. Sitten sumeni enkä tiedä mitään seuraavasta vuorokaudesta...

Edellinen ilta

Olin syyskuun ensimmäinen päivä Jyväskylässä parhaan ystäväni luona, yhdessä Hakunilan kämppikseni kanssa. Siinä vedettiin lääkkeitä ja kaljaa, kunnes alkoi riita. Riidan taisin minä aloittaa, meuhkasin kämppikselleni jostain vanhasta asiasta, mutta kuitenkin kohtuu tuoreesta asiasta. Se liittyi mun äitiin sekä hänen äitiinsä. Eipä siinä. Huutaminen johti siihen, että paras ystäväni pisti kämppikseni jäähylle toiseen huoneeseen. Tilanne rauhoittui, mutta vain hetkeksi.
Kun kämppis tuli huoneesta pois, aloin jälleen huutamaan sille. Sitten en muista mitä tapahtui, mutta kämppiksen ollessa olohuoneessa ja minä toisessa huoneessa yhdessä parhaan ystäväni kanssa, kuului nyrkinisku. En muista tästä mitään, mutta näin asia oli ja lyöjä taisin olla minä. Olin juuri lyönyt 15v vanhaa parasta ystävääni nyrkillä. Mulla taisi vain mennä kasetti jumiin, piuhat oikoseen tai jotain. Siitäpä se alkoi, minun loppuelämäni viimeinen vuorokausi. Tai tällainen käsikirjoitus siinä tuli luotua, onneksi enkelien väliin tulolla kässäri ei pitänyt loppuun saakka.
Alkoi armoton tappelu jossa ei kukaan säästellyt mitään. Kaikki likoon. Ja miksi? Niinpä, järjellistä syytä ei ollut. No jossain vaiheessa tilanne oli se, että minä makasin selälläni lattialla, paras ystäväni oli päällä siten, että sen molemmat jalat oli mun käsien päällä. Olin puolustuskyvytön ja sitten tuli turpaan ja lujaa. Molemmilla käsillä molempiin silmiin ja naamaan reilusti yli 10 kertaa. Ja kovaa. Mutta kun munkin pää on jotain betonia, niin eihän siinä luovutusta tule ennenkuin kuolee. Päästyäni ylös, homma jatkui rappukäytävässä jossa sitten pääsin tuikkaamaan oikean suoran vastapuolen kurkkuun (huh, onneksi ei tapahtunut mitään vakavaa!) ja siinä kun sitten pysty painittiin käytävän kaidetta vasten, koitin hänet tiputtaa kaiteen yli sinne alas rappusiin (Toinen HUH, onneksi en onnistunut!). Onneksi olen kaveria huomattavasti lyhyempi ja silloin pelkkää luuta ja nahkaa, niin ei onnistunut. Sitten en tiedä mitä tapahtui, mutta aamulla heräsin JKL:n putkasta.
Olin kyllä poliisikyydillä käynyt JKL:n sairaalassa, mutta tästä en muista mitään. Enkä sitä, että oli kuvattu poliisilaitoksella taistelujäljet. Aamun herätys putkasta oli sinällään ihan mielenkiintoinen, kun itse ei muista mitään miksi siellä olin ja joka paikkaan kehossa ja päässä sattuu niin saatanasti. Poliisisetä kertoi lyhyesti mitä oli tapahtunut ja peilikuva oli sen verran karu, että alkoi meikäläinenkin muistaa pikku hiljaa. Taistelukaverilleni poliisi oli sanonut, että "Olen ollut yli 20 vuotta poliisina, enkä koskaan ole nähnyt noin pahasti hakattua miestä". -Kertonee olennaisen ja oikeastaan kaiken.
Seikkailin JKL:n keskustassa etsien bussipysäkkiä. Tavoite oli päästä takaisin edellisen illan maisemiin. Autoni kun oli siellä. Ei se sekään saapuminen sinne mennyt ihan mutkitta ja kivuttomasti, mutta jonkin asteisen tappelun jälkeen, lähdin poliisien kehoituksella pois, kohti kotia. Olin jo tässä vaiheessa erittäin suuttuneessa tilassa, henkisesti ja fyysisesti ihan paskana ja voimakkaasti lääkepäissäni. Ajellessani kohti Vantaata, päätin, että kaikki saa nyt loppua. En jaksa enää. Tapan itseni, niin kaikilla ja ennenkaikkea minulla on sitten helpompaa.

02.09.2010 Hollola

Tästähän jo kerroinkin, kuvan kanssa. Tästä linkistä pääset lukemaan Etelä-Sanomien uutisen asiasta.
Se syy miksi olin lopulta niin rikki, että päätin tehdä jotain niin kamalaa, että mulla kesti vuosia päästä asiasta yli. Syitä oli monia, yksi isoimmista oli se, että tappelin niin pahasti parhaan ystäväni kanssa ja jotenkin silloin koin olleeni puhdas uhri asiassa. Vaikkakaan asiahan ei ihan noin ollut. Mutta silloin koin asian niin. Toinen iso syy oli oman henkilökohtaisen elämän raju alamäki. Olin narkkari joka piikitti itseään. Olin ihan loppu huumeiden takia. Ne söi mua sisältä niin pahasti ja rankasti, etten sitä enää kestänyt. Kun näin silloin vain mustaa enkä pois pääsyä huumekierteestä, ajattelin tämän olevan se ratkaisu, millä kaikki ongelmani ratkeaa kerta laakista. Katsoin kuolemaa suoraan silmiin ja melkein onnistuin siinä.
Heräsin 04.09.2010 Vantaalta Peijaksen psykiatriselta osastolta. Minulle oli annettu M1-lähete (eli pakkohoitomääräys) ja olin suljetulla. Kun tajusin missä olin ja näin itseni, niin itkin vain. Itkin ja itkin. Joka paikkaan sattui ihan helvetisti. Sain buranaa tai jotain kipuihin, 10mg Diapamia 3x/päivä ja mitä lie muitakin lääkkeitä. Pamit auttoi sikäli, että ne tosiaan rauhoitti mua. En saanut silti nukutuksi vaikka unilääkkeeksi söin 25mg Levozinia ja 2xTenoxia. Silti haahuilin siellä pimeillä käytävillä aivan sekaisin sen ensimmäisen yön. Olin siellä suljetulla lopulta 4 vuorokautta. Se oli vissiin se tarkkailuaika, miten rauhoitun ja saan päätäni selväksi. No se neljä päivää auttoi sikäli, että en enää uhannut tappaa itseäni heti, kun ovet aukeaa. Näin jopa jo tulevaisuuteen, muuttoon Joensuuhun ja sen sellaista. Ja niin tapahtuikin noin viikko uloskirjauksesta.

Pelastus

Monesti mietin siellä Peijaksessa ollessani, että minkä vitun takia minä olen vielä elossa. Se isoin ja turhauttavin kysymys oli, että MIKSI??!? Enkö minä saatana onnistu edes tappamaan itseäni, niinkö surkea ja paska tapaus olen?!?!? Mutta rauhoituin kyllä siitä. Silti tuo sama kysymys seurasi ja vaivasi minua monta vuotta, kunnes vuoden 2013 puolella se ajatus kirkastui ja tajusin miksi minä elossa vielä olen. Sain voimia ja ajatusta kirkkaammaksi, huumeet oli historiaa ja olin pääsemässä neljän seinän sisältä ihmisten ilmoille. Tajusin, että ilman sitä raakaa tappelua ja ilman sitä rekan alle ajamista, olisin luultavammin jo kuollut huumeisiin. Se rekkakolari pelasti minut. Se pelasti minun elämän. Mun piti mennä rekan alle tajutakseni, että kyllä elämä kannattaa. Ja että paljon hyvääkin tässä elämässä on.
_________________________________________________________________________________
Siitä tappelusta vielä. Me molemmat saatiin sakkoja siitä. Minä hieman isommat, mutta muutama satanen sitä tuli kummallekin. Me sovittiin asia viisi minuuttia ennen käräjäoikeuden istuntoa, paiskattiin kättä päälle, vedettiin omat korvausvaatimukset pois ja sovittiin asia. Nyt, tänä päivänä, ollaan jälleen erittäin hyviä ystäviä. Ollaan nähty, hän on ollut mun luona yötä, auttanut muutossa, soitellaan tiheästi ja ollaan saatu pikku hiljaa ystävyys taas rullaamaan. Siitä jos mistä olen myös onnellinen.
_________________________________________________________________________________
Rekkakolarista sain 6:n kuukauden ajokiellon eli ts. kortti oli kuivumassa puoli vuotta. Tämän lisäksi tuli sakkoja (en muista paljon) sekä muutaman kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus. Syyteluettelo piti sisällään törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen sekä rattijuopumuksen. Olin poltellut pilveä muutamia päiviä aikaisemmin ja se oli näkynyt veressä. Olin niin heikossa hapessa silloin, kun olisi pitänyt oma vastine lähettää käräjäoikeuteen, niin en jaksanut kiistää rattia, koska muuten olisi pitänyt mennä paikan päälle Päijät-Hämeeseen ja sitä en olisi jaksanut tehdä. Ajohetkellä en ollut kannabiksen vaikutuksen alaisena vaan erilaisten lääkkeiden. Sikäli siis ei tuo rattituomio nyt niin väärin ollut.