Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

28.6.2016

"Hyvin traumaattinen elämänhistoria"

Noilla sanoilla alkaa lausunto, jonka sain tänään psykiatrilta. Lausuntoa tarvitaan, koska tarvitsemme sen soskua varten. Avopuoliso jatkaa töitä heinäkuun puolivälin tienoilla ja vauva tartteisi noin 5:ksi tunniksi per päivä hoitopaikan. Suurin syy tälle on se, ettei oma jaksaminen ja olot ole niin vakaat, että voisi luottaa siihen, että pärjäisin vauvan kanssa kahdelleen. Pääsääntöisesti elämä on hyvää ja tasaista, mutta auta armias kun se huono päivä osuu kohdalla. Se on silloin todella huono ja koska näitä huonoja päiviä kuitenkin tulee jonkin verran, kohtuu paljonkin, eikä sitä huonoa päivää pysty ennakoimaan tai ennustamaan, tämän arvaamattoman tilanteen vuoksi vauvan olisi hyvä olla hoitopaikassa. Psykiatrin luona käynti oli erittäin antoisa, sillä tajusin taas, ainakin, yhden asian elämästäni. Tässä otteita lausunnosta:

Hyvin traumaattinen elämänhistoria... Yläaste mennyt pipariksi... Amfetamiinipsykoosit olleet traumaattisia... Myös itsemurhayritys rekan alle menosta edelleen aiheuttaa takaumia... Kuormitusherkkä on... Ahdistuneena paranoidiset oireet edelleen aktivoituvat... Vointi on hyvin vaihteleva ennalta arvaamattomasti... Toimintakyky on lamassa huonona päivänä... Traumatakaumia on ja välttelee huumeisiin ja liikenneitsemurhiin liittyvää materiaalia pahan olon vuoksi... Rohkeasti pohdiskelee... Haluaa selvittää, mistä oireilussaan on kyse... Koulun kokee ylipäätään hankalaksi koulukokemusten traumaattisuuden vuoksi... Pt on halukas ja kaikin puolin sopiva psykoterapeuttiseen työskentelyyn... Pt on päässyt omin keinoin jo pitkälle, vaikka oireita on edelleen paljon...

Otetaan muutamaan kohtaan kantaa. Ensinnäkin mä en ollut ennen tämän päivän käyntiä edes koskaan miettinyt sitä vähääkään, että aika moni asia elämässäni johtuu traumaattisista kokemuksista. Eihän tuollainen ole käynyt mielessä varmaan kertaakaan, mutta on erittäin loogista. Se selittää nimittäin paljon. Mä en koskaan ole tajunnut sitä, kuinka paljon elämä ennen huumeita ja sen jälkeen on mua kuormittanut ja traumatisoinut.  Lapsuusajan asiat joista olen moneen otteeseen kirjoittanut on jo startti koko kuviolle. Sitten teiniajan ongelmat, huumeiden kanssa pelleily ja sen jälkeiset asiat. Ja vaikka etenkin huumeiden jälkeinen elämä on ollut parasta ikinä mun elämässä ja varsinkin viimeisen 2,5v aikana on tullut mielettömästi hyviä ja onnellisia hetkiä, kaikki ne on olleet muutoksia ja omalla tavallaan kuormittavia. Traumat taaseen on entisajan elämän juttuja, mutta näköjään hemmetin tiukasti kiinni minussa. Se jo alleviivaa kuinka tietämätön olenkaan ollut tälle asialle, etten ole koskaan missään puhunut tai kirjoittanut mitään mistään traumoista. En yhdessäkään blogikirjoituksessa, en edes sivulauseen sivulauseessa. Tämä jo todistaa sen, etten ole ottanut moista asiaa huomioon en sitten yhtään. Näin ne silmät vaan aukeaa minullakin.

Noista takaumista. Mulle ehkä pahin uutinen minkä voin lukea on kaikki ne uutiset, joissa kerrotaan henkilöauton ja rekan kolarista... Aina ei kyse ole itsarista, mutta aina ne miellän sellaisiksi ja täten päädyn muistelemaan omaa älyvapaata temppua. Siitä tulee syksyllä jo 6 vuotta täyteen, mutta edelleen se palaa mieleen jokaisesta sen tyyppisestä uutisesta ja niitä jopa itkulla selvitellään. Toinen vahva merkki siitä on se, että kuinka joka ikinen kerta, kun rekka tulee vastaan, niin mä automaattisesti hiljennän vauhtia ja muutan ajolinjan lähemmäksi reunaviivaa. Ja samalla mietin ihan kaikkea, niin sitä omaa temppua kuin sitä, että entäs jos tuolla rekalla puhkeaa rengas kohdalla ja se tulee päälle? Tai jotenkin muuten tulee keulakolari? Joka kerta. Ja mekin jonkin verran ajellaan autolla, aika paljonkin totta puhuen, niin näitä rekka tulee vastaan -tilanteita tuppaa tulemaan. Viimeksi tänään psykiatrin luota tullessa. Huumemateriaalia en sinällään välttele (kuvia, uutisia jne), mutta sellaiset elokuvat kuten Reindeerspotting saa voimaan mut pahoin, koska se on kuvattu niin koruttomasti. Näytetään kaikki räpylään lyönnit, pakkien otot, fiuuh ja rojut putkeen. Hyi hemmeti kun puistattaa. Just se ränniin vetäminen ja sen näyttäminen. Tulee niin vahvasti omat jutut mieleen, niin siksi se tuntuu sellaiselta kuin se tuntuu.

Ja vielä tuosta halusta selvittää mikä mättää jne. Muistan kuinka vuonna 2006 eka terapeuttini kehui, kuinka avoin ja kiinnostunut olin sille, että mikä mua vaivaa? Mistä kaikki johtuu? Miksi? Olen koko elämäni harrastanut itsetutkiskelua, etenkin viimeiset viisi vuotta ja olen aina ollut avoin kaikille testeille ym. Haluan todellakin selvittää oireiden syyt, mistä ja miksi? Näihin saadessani vastauksia ajan myötä, olen taas enemmän ehjä kuin vaikkapa nyt. Harrastan myös mielenhallintaa, en meditoimalla tms vaan ihan vaan keskityn pään sisäiseen ralliin, kun on aikaa pysähtyä. Tätä jouti tehdä vuosina 2011 - 2014 välisenä aikana ja pääsin siinä niin pitkälle, että osaan nykyään hallinoida uniani. Tai siis, että jos uni karkaa epämiellyttäväksi, pystyn sen keskeyttämään pienen ponnistelun jälkeen. Tiedostan näkeväni unta ja näinpä sitten pystyn sen keskeyttämään jos niin haluan. Esim. en muista kuolleeni koskaan unessa, joka kerta just ennen kuin se tapahtuu, keskeytän sen. Yleensä se vaatii oman olon rauhoittamista, ennen menin tupakalle ja nyt vaan olen, kun ei enää kessu uppoa. Höyryyttelen sähköröökiä, käyn ehkä jääkaapilla vaikka juustosiivun hakemassa, istun hetken paikallani ja sitten voikin palata unille. Kyseiselle kyvylle on olemassa myös nimike; Selkouni (engl.  Lucid dream) tuosta linkistä pääsee lukemaan Wikipedian artikkelia aiheesta jos kiinnostaa.

Psykoterapia

Tämä olisi nyt sitten tarkoitus aloittaa. Sain listan tämän alueen terapeuteista, joten niille soittoa ja koittaa saada muutama aika muutamalle eri terapeutille tässä jossain vaiheessa. Ajat voi olla kortilla, mutta ainahan niitä vapautuu. Mietittiin sitä, että milloin se aloitus olisi sopiva. Syksyllä on häät, joten ei sitä ennen ja syksyllä alkaisi (jos pääsen) se kokemusasiantuntijakoulutus jonne pyrin. Psykiatrin mielestä ne voi mennä limittäin vaikka itseä se ensin epäilytti. Sanoi vaan, että kyllä ne ajat saa fiksattua silleen, että pystyy samalla suorittamaan tuon koulutuksen. Kun toinen vaihtoehto melkein olisi vuoden päästä ja itse ei millään jaksaisi venailla sinne saakka. Mitä nopeammin sen pääsee aloittamaan, sen nopeammin tulen oikeasti eikä semisti kuntoon. Siksipä häiden jälkeen syksyllä voisi olla oiva aika aloittaa tuo.

Eli next steppi olisi se, että soittelen läpi nuo terapeutin ja koitan saada aikoja varatuksi. Sitten kun löytyy itselle se oikea ihminen siihen, ilmoitus tälle psykiatrille niin saa lausunnon sitten siitä. Tämän päivän diagnoosiksi kirjattiin F43.1 Traumaperäinen stressireaktio, joten sillä tiedolla eteenpäin.


Onko mulla kilpirauhasen vajaatoiminta?

Mulla on ollut enemmän ja vähemmän väsynyt olo oikeastaan vuosia. Psykiatrin vastaanotolla huomattiin, että multa on otettu kilpirauhasen testin viimeksi vuonna 2011 ja jo silloin on ollut kiikun kaakun, että onko viitteiden yli vai ei. Ei vielä tuolloin ollut, mutta enpä yllättyisi jos se minulta todettaisiin. Se selittäisi tosi paljon tuota mun jatkuvaa väsymystä. Väsymykseen liittyy varmasti myös stressi ja ylikuormitus johon ilmeisesti olen hyvin herkkä. Harvoinpa se yhden asian syy mikään on, vaan liikkuvia palasia, muuttujia ja monen asian summia ne tahtoo olla. Kilpirauhasen vajaatoimintaan ominaista on myös lihominen ja niitä kiloja on kyllä tullut näinä kuivina vuosina. Itse asiassa siihen tahtiin, ettei nahka oikein ole tahtonut pysyä mukana ja niinpä arpia vähän joka paikassa reippaasti. En kuitenkaan niistä ole häiriintynyt, lapset joskus kyselee jotta mitä jälkiä nuo on. Itseä ei juurikaan haittaa ja pystyn elämään niiden kanssa.

No joka tapauksessa lähetteet erilaisille verikokeille on nyt laitettu ja tarkoitus olisi selvittää mahdollisimman pian nämä asiat. Kun saa mahdollisen lääkityksen siihen, niin toivottavasti elämänlaatu paranee. Samalla ainakin sokeriarvot tsekataan ja jotain muutakin vissiin.