Helvetistä Taivaaseen

Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

26.12.2017

Armeija - kolme yötä, kuusi vuotta

Vuosi oli 2001. Olin lopettanut ammattikoulun valmistumatta ja oli aika käydä armeijan riveihin, kutsu kävi tammikuussa. Tiesin jo hyvin nuorena, viimeistään teini-iän alussa, etten pysty käymään armeijaa mm. kovan jännityksen vuoksi, mutta mä yritin. No, lähdin sitten Kontiolahteen tietäen jo bussissa, ettei tästä tule vittuakaan. Muille ihmisille toki esitin, että kyllä mä pystyn. Mä olin siellä yhden yön. Seuraavana aamuna ilmoitin, kun en muutakaan paniikissa keksinyt, että haluan sivariin, vaikka en halunnut sinnekään. Kävin juttelemassa mm. papin luona, mutta päätös siitä, että mä lähden tänään, piti. Sain näin kaksi vuotta lisäaikaa, ettei tartte tehdä yhtään mitään. Päätöstä en ilmoittanut kellekään, vaan hyppäsin bussiin ja lähdin himaan. Menin mutsille, joka suoraan sanoen yllättyi "hieman", kuten ensirakkautenikin. Se luuli saavansa minusta lomaa, mut ei se sit saanutkaan. Olin tuolloin poltellut pilveä jonkun aikaa, kun kaverit tarjosi, polttelu oli kuitenkin hyvin satunnaista. Alkoholin lisäksi en käyttänyt muita päihteitä vielä tuolloin.


Vuosi 2003


Tässä kohtaa kuvioihin oli tullut jo piri (v 2002) sekä Subutex (kevät 2003). Olin itse asiassa tuon kesän erittäin pahassa subukoukussa ja piri pehmensi päätä kiitettävästi. Pilvi oli alkanut jäädä toissijaiseksi päihteeksi. Syyskuussa 2003 oli aika lähteä Lapinjärvelle sivarikeskukseen, mutta en muistanut tarkkaa päivää hukattuani lapun missä se luki. Alkupaloiksi olin valvonut kolme yötä, ja nukkunut yhden, oli toisen session aika. Alkoi taas valvojaiset. En muista, oliko ensimmäinen vai toinen yö menossa, kun äiti soitti ja kysyi voisiko sivarikeskukselta tulleen kirjeen avata. Kielsin jyrkästi. Puolen yön aikoihin, ollessani kaverin kanssa tupakalla äiti soitti itkien avanneensa kirjeen ja että se sisälsi etsintäkuulutuksen ja että Loviisan poliisi on sun perässä. Yritin rauhoitella ja kerroin, että tulen ylihuomenna ja lähden sivarikeskukselle. Neljäntenä yönä samoilla silmillä, vedin elämäni ensimmäiset piriöverit, noin gramman pommin, joka tarttui kurkkuun ja aukesi. Kirveli, poltteli ja sattui niin saatanasti joka paikkaan, että luulin kuolevani. Sain ajettua auton kaverin pihaan ja kammettua itseni sisälle. Kaveri ruikutti koko ajan kyytiä himaan, mutta kerroin toistuvasti, etten pysty, koska joka paikkaan sattui niin helvetisti. Menin sohvalle pötköttelemään, sitten lähti taju. 

Heräsin aamulla noin yhdeksän pintaan. Sohvan takaa keittiöstä kuului "Sami täällä on sulle viiva valmiina, tuuhan aamupalalle". Vedin nokat ja ajattelin, että tästä kait tää sitten jatkuu ja niin se sit  jatkuikin seuraavat kolme vuorokautta. Nukuin jälleen yhden yön ja kun heräsin, lähdin erittäin masentuneena ajelemaan kohti kotia jossa sitten jumin vielä pari päivää, kunnes sitten lopulta hyppäsin Kouvolaan menevään junaan, edelleen erittäin masentuneena. Olin valvonut tähän mennessä kahden viikon aikana 10 vuorokautta ja ollut etsintäkuulutettuna 8 päivää. 

Saavuttuani sivarikeskukselle jouduin nopeasti kuulusteluihin, joissa kyseltiin mm. miksi olet myöhässä. Kerroin syyt ja he tarjosivat minulle lääkäriaikaa seuraavalle aamulle. Otin tarjouksen vastaan. Aamulla menin ensin sairaanhoitajan luokse ja sitten lääkärille. Vastassa oli vanhemman liiton mieslääkäri ja ensimmäistä kertaa ikinä joku ymmärsi mua. Hän ei syyttänyt mua mistään, vaan tuki ja ymmärsi sekä haukkui mm. yhteiskunnan maan rakoon. Lääkäri kertoi, että 9/10 armeijan keskeyttäneistä on avioerolapsia, kuten minäkin. Hän kertoi myös, että minulla on niin paha päihdeongelma, että kestää viisi vuotta päästä kuiville, jos lopetan nyt. Hän toivoi, että kolmen vuoden lykkäys auttaisi minua saamaan elämäni kuntoon. Tässä olikin selittäminen vanhemmille, miksi palasin oltuani taas päivän poissa. 

Ja ralli jatkui. 


Vuosi 2006


Oli jälleen aika palata sivarikeskukselle. Tällä kertaa menin ajoissa. Olin saanut lopetettua huumeiden käytön edellisen vuoden lopulla, olin siis ollut kuivilla vajaan vuoden. Mutta. En edelleenkään ollut valmis sivariin, joten päätin, että ratsastan samalla ongelmalla kuin viimeksikin vaikkei ongelmaa enää ollut. Olin saanut luottoystävältä erilaisia kipulääkkeitä ja rauhoittavia evääksi kohti Lapinjärveä ja vetelin niitä kuin karkkia matkan aikana, siksi että jos joutuisin kusemaan purkkiin, huumeet näkyisivät. Saavuin paikalle viimeisten joukossa vaille kymmenen illalla ja niin sanotusti suu vaahdoten, menin tupaan lässyttämään paskaa jonkun toisen kanssa, joka oli täysin varma siitä etten tule pääsemään huomenna pois. Itse olin täysin varma, että pääsen huomenna pois. Mutta mulla kävi hieman huono tsägä. Sen sijaan, että vastassa olisi ollut vanha tuttu lääkäri, vastassa olikin nuori sälli, joka oli ensimmäistä päivää töissä. Tinkimisen jälkeen irtosi vuoden lykkäys ja kehotus hakeutua mielenterveystoimistoon. Kyllä vitutti. 

No kuitenkin reilun kuukauden kuluttua tästä, hakeuduin mielenterveystoimistoon, jossa tähän astisen elämäni paras terapeutti odotti mua. Vuonna 2007 kevättalvella hain erinäisten psykologin ja psykiatrin lausuntojen avulla vapautusta koko paskasta. Kirje postiin ja jännittämään. Odotusaikaa vastaukselle oli luvattu kuukaudesta kahteen, mutta vastaus tuli muutamassa viikossa. En tiedä onko minkään kirjeen aukaiseminen koskaan jännittänyt niin paljon kuin sen. Asuin tuolloin virallisesti isäni luona ja kirjekuori käsissä täristen rupesin avaamaan sitä. Isäni sanoi, että "tulta päin vaan, olet aina ennenkin selvinnyt". Kirje auki, paperi käteen ja voi jumalauta mikä pommi se oli. Vapautus rauhan ajaksi. Kuuden vuoden piina oli vihdoinkin ohi.

Olin vihdoinkin vapaa.

16.2.2017

On hyvästien aika

Kaikki päättyy aikanaan ja niin myös tämä blogi.

Olen jo pitkän aikaa miettinyt tätä ja nyt on aika tanssia illan viimeinen hidas, antaa halaus, suukko ja sulkea silmät. Päätökseen vaikuttaa monikin asia ja niistä tärkein eli oma jaksaminen ja sitä kautta perheen etu menee kaiken edelle.

Tää mun blogi on antanut mulle hirveästi hyviä asioita, mutta samalla, menneeseen tuijottaen, en ole pystynyt päästämään irti menneisyydestä ja näinpä se on ollut osana elämää koko tämän ajan. Tämä on johtanut siihen, etten ole pystynyt oikein kunnolla, vapautuneesti, suuntaamaan katsettani tulevaan. Elän hetkessä, niin olen aina tehnyt ja tulen tekemään, mutta samalla on unohtunut tulevaisuus, koska menneisyys on ollut niin keskeisenä niin kauan. Mun on pakko päästää irti ja se on vaikeaa, onhan tämä mun oma luomus, oma lapsi jota kehitin ja jonka kanssa vietin aikaa lukemattomat kerrat ja tunnit. Siksi tästä on niin vaikea luopua ja vaikka hieman tulee olo, että kaikki meni täten hukkaan, kun tästä luovun, mutta eihän se niin ole! Tekstit jää nettiin ja ne on jatkossakin kaikkien luettavissa, mutta uutta vaan ei enää tule, ehkä koskaan enää. Olen kuitenkin sen oppinut, ettei oikeastaan ikinä pitäisi sanoa "ei koskaan", koska sitä ei voi tietää. Siksi en niin sanokaan. Nyt haluan unohtaa menneet enkä enää halua vilkuilla taustapeiliin, sillä sieltä ei näy mitään uutta. Edessä sen sijaan näkyy ja se on paljon tärkeämpää kuin mitä mennyt on.

Onhan tämä blogi ollut minulle monisävytteistä terapiaa sekä prosessia mikä on vaan pitänyt käydä läpi enkä mä sitä kadukaan, että aikoinaan päätin pistää blogin pystyyn. Se on ollut yksi parhaista päätöksistä ja onhan se ollut tiedossa alusta saakka, että jonain päivänä tämä päättyy. Mikään kun ei ole ikuista.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut niin mahtavia lukijoita ja sain niin paljon yhteydenottoja. Niitä tuli niin sähköpostiin kuin facebookissa yksityisviestillä ja jokaisen teidän kanssa on ollut ilo vaihtaa mietteitä ja antaa tukea ja ymmärrystä, olenhan sitä itsekin teiltä ja monelta muulta saanut. Haluan, että hyvä kiertää ja niin tulee varmasti myös jatkossa elämä olemaan. Sen minkä minä saan, haluan sen jakaa muidenkin kanssa. Jaettu ilo on moninkertainen ilo. Kiitos siis kaikille teille lukijoille tästä yhteisestä matkasta, ilman teitä ei tästä olisi tällaista tullut ja tietoisuus levinnyt näin paljon.

Kuva: www.godisreal.today


Päätös oli vaikea, mutta samalla todella helpottava. Vihdoinkin voin unohtaa menneet ja suunnata kaiken fokuksen tulevaan ja tähän hetkeen. Kun aloitin pitämään blogia elokuussa 2014, en arvannut, että tämä tänne saakka menisi. Luulin, että juttuja riittäisi ehkä vuodeksi, jos siksikään aikaa, mutta niin vain kaksi ja puoli vuotta myöhemmin olen vasta siinä pisteessä, ettei ole enää mitään uutta sanottavaa. En halua sitä, että blogini alkaisi toistamaan liikaa itseään ja kun kaikki on sanottu, on hyvä aika miettiä onko tällä enää mitään uutta annettavaa. Vaikka oloni on samalla helpottunut, on se myös haikea. Vaikka uskoin koko ajan itseeni tämän suhteen, en siltikään uskonut siihen, että tämä näin kauan kestäisi ja että tästä näin iso tulisi, siitä osoituksena yhteensä noin 500 000 sivun latausta! En myöskään tiennyt mitään siitä, että tämä näin paljon minulle antaisi. Yllätin siis itseni positiivisesti, minusta sittenkin on johonkin kun vaan haluan niin! On ollut ilo myös jopa tavata lukijoitani ja arvostan teitä jokaista koko sydämestäni. Pitäkää itsestänne ja toisista huolta ja muistakaa se, että vaikka olisi kuinka vaikeaa ja pimeyttä ympärillä, elämä kyllä kannattalee ja Luoja pitää meistä huolen. Olen sen itse todistanut täällä ulkomailla ollessani. Kaiken sen epätoivon ja leivättömän huomisen pelosta huolimatta olemme silti elossa ja yhdessä ja me tiedämme, että me selviämme. Me ihmiset selviämme, kun alamme olla ihmisiä ihmisille ja luotamme toisiimme ja siihen, että kaikki kyllä järjestyy. Meissä ihmisissä on tämän maailman toivo ja tuho, samassa paketissa, mutta vain toinen pelastaa meidät. Toinen ei. On jokaisen oma päätös kumpaan haluaa kuulua.

Loppujen lopuksi kaikki lähtee siitä, että uskaltaa olla oma itsensä ja uskaltaa yrittää. Eikä luovu toivosta ja vaan luottaa siihen, että asiat kyllä järjestyy sillä niin niillä on tapana tehdä. Senkin olen huomannut, vaikka siihen onkin toisinaan vaikea luottaa. Tässä sitä silti ollaan vaikka kuinka on epätoivo toisinaan vallannut mielen.

Haluan tässä vielä loppuun valottaa omia tulevaisuuden suunnitelmia. Yksi niistä on oman kirjan kirjoittaminen. Tämä on ollut haave siitä saakka, kun blogia aloin pitämään ja nyt se on enää itsestä kiinni. Sain asian tiimoilta joulukuussa yhteydenoton, sen kaivatun yhteydenoton joka mahdollistaa sen kirjan kirjoittamisen. Tai ainakin se helpottaa kummasti, kun nyt on joku taho joka jeesaa siinä missä apua tarvitsen. Jatkan myös Freestyle-lehdelle kirjoittamista, joten sieltä voi aina mun juttuja lukea neljä kertaa vuodessa.

Hyvät lukijat. Olen lopultakin löytänyt tien mitä kulkea. Etsin sitä kauan ja olin ajoittain tosi hukassa, mutta enää ei tarvitse olla. Olen antautunut ja saanut virheeni anteeksi. Minulle on näytetty tie mitä olen etsinyt. Se on tuossa. Se on koko ajan ollut tuossa, mutta en ole nähnyt sitä. Nyt näen ja tiedän mitä tehdä.

Mä koputin oveen jonka takana olin seissyt kymmenen vuotta uskaltamatta tehdä sitä, mutta nyt sen tein ja ovi aukesi. Astuin sisään ja nyt minun on vihdoinkin hyvä olla.

Ensimmäistä kertaa koskaan.

4.2.2017

Lyrica - monitoimilääke vaivaan kuin vaivaan

Syksyllä 2015 uutisoitiin, että lähes vuosikymmenen odotuksen jälkeen Lyrica paketteihin tulee punainen kolmio merkintä. Olen tätä samaa asiaa ihmetellyt siitä saakka, kun kyseiseen lääkkeeseen ekaa kertaa törmäsin. Vuosi taisi olla 2006 - 2007 taitekohtia. Ja hyvin nopeasti selvisi itselle se potentiaali väärinkäyttöön. Ja kyllä, tulihan tuota lääkettä vedeltyä "jonkin verran". Muistan kerran syöneeni 300 mg Lyricaa 20 kpl muutaman tunnin sisään. Se tekee 6000 mg ja kun suositus kyseiselle lääkkeelle on 600 mg/päivä noin niinkun maksimissaan. Tuon kerran annos oli siis kymmenkertainen siihen nähden, mitä se saisi olla maksimissaan. Vasta jälkeenpäin tuli tajuttua, että siinä on tullut leikittyä hengellä, koska tuollainen määrä on takuuvarma myrkytystila. Tosin itse en muista oliko itsellä jotain vaarallisia oireita, no hengissä edelleen, eikä tuolloinkaan lanssikeikkaa tullut, niin jostain syystä selvisin tuosta(kin) ilman mitään vakavia juttuja.

Lyrica 300 mg pakkaus Kuva: Omat arkistot


Jossain vaiheessa vuoden 2010 aikana huomasin ykskaks, että kun ottaa yhden punavalkoisen 300 mg Lyrican, niin se riittää. Ei tarvitsekaan vetää 5 kpl saadakseen ahdistuksen pois ja "olot" itselle. Alkuun se yksi kolmisatanen pärisi hyvin, mutta kyllä se tuohonkin lääkkeeseen pienoinen toleranssi nousee ajan kanssa. Kuitenkin tajusin tuon, ettei tarvitse päivää kohde kuin yhden kapselin ja se riittää. Tämä oli hyvä oivallus. Muutaman vuoden "ruikutuksen" jälkeen lopulta sain itselleni reseptille Lyrican, siis lääkärin määräämänä. Alkuun ne oli 150 mg x 3 / päivä, mutta nostettiin alle vuodessa maksimiin. Ja voin sanoa, vaikka lääkkeellä huono maine onkin, että ilman Lyricaa en olisi ikinä selvinnyt huumeista elossa pois. Lääke auttoi massiiviseen ahdistukseen sekä hermosärkyyn selässä. Mulla on koskenut selkään noin 15 vuotta ja tuo lääke on auttanut siihen, ja ns. kaupan päällisiksi vienyt ahdistuksen pois. Lyrica pelasti minut, ilman sitä en olisi enää elossa. Näin luulen.

Nyt, kun on Lyrica ollut 6 vuotta lääkkeenä, elämä on ollut kohtuu mallillaan. Tai ainakin enemmän mallillaan kuin koskaan aikaisemmin. Ja jos joku kuvittelee nyt, että siellä se vetelee Lyricaa päihtymystarkoituksella, niin olet väärässä. Mulle ei ole Lyrica enää tuonut mitään oloja, yli hyviä fiiliksiä tai mitään muutakaan, enää vuosiin. Alkuun toi, luonnollisesti, mutta olen kyseistä lääkettä syönyt aina ns. oikein. Joskus alkuaikoina saattoi mennä enemmän kuin lääkärin määräämä annos per päivä, mutta ei enää vuosiin. Mulle tuo lääke antaa vain sen, ettei mulla koske selkään niin paljoa eikä ahdista. Lääke on tuonut minut minuna esiin ja auttanut jaksamaan vaikeinakin päivinä. Olen vihdoinkin oma itseni, tai oikeastaan olen ollut oma itseni vuodesta 2013 saakka, kiitos mm. tämän lääkkeen. Se on tuonut minun hyvät puolet esille, rauhoittanut ja luonut oikean minäkuvan.

On erittäin harmillista, että Lyrican maine on pilattu sen väärinkäytön vuoksi. Sitä joo on katukaupassa myynnissä ties miten paljon, sitä vedetään hihaan jopa ja otetaan kaikki se hyöty irti minkä siitä saa. Kyllähän Lyricalla nuppinsa sekaisin saa. Varsinkin jos alkoholia käyttää samalla tai opiaattipohjaisia lääkkeitä, Lyrica kun voimistaa niiden vaikutusta. Lyrica myös tulee tekemään ja on jo tehnyt paljon sitä, että jengiä kuolee siihen. Yliannostukset on lisääntyneet ja hyvin monessa tapauksessa elimistöstä on löytynyt Pregabaliinia. Kuulin tuossa aikoinaan erään katkolla olleen suusta, että Lyrica tulee vielä pudottamaan ihmisiä, ja paljon. Ja näinhän siinä on käynyt ja valitettavasti tulee jatkossakin käymään. Itse jätän Lyrican vähemmälle silloin jos otan kaljaa, ihan siitä syystä, ettei mene homma överiksi. Ja siitä syystä, etten halua mitään extraoloja ollenkaan. Eiköhän niitä ole ollut elämässä jo ihan riittävästi. Enkä myöskään halua leikkiä hengelläni, sitäkin on tullut tehtyä jo tarpeeksi.

Lyricasta noin yleisesti puhuen, lääkehän on erinomainen. Harmi vain tosiaan, että sen maine on pilattu jo vuosia sitten. Lääke on pelastanut minut, muutaman kaverin ja tutun, että kyllä siinä on paljon hyvääkin. Ja kun lääke auttaa "potilasta" tunnissa, ei kuukaudessa niinkuin SSRI lääkkeiden kanssa on. Sen vaikutuksen huomaa siis lähes heti. Oikein syötynä lääkkeestä on monelle paljon hyötyä, eikä lääke missään nimessä huono ole, se kun auttaa aika moneen vaivaan (yleisimpänä hermosärky, ahdistuneisuus ja epilepsia). Huonona puolena voisi heti sanoa, että irtipääsy pidemmän syönnin jälkeen voi olla hankalaa. Sekä se, että se lisää ruokahaluja valtavasti. Toki näin ei ole kaikilla, mutta monella on, kuten itsellä. Ja onhan niitä monia muitakin sivuoireita, niin kuin kaikilla lääkkeillä. Muistan aikoinaan Lyricalla olleen tietyissä piireissä lempinimi "kaatumislääke", koska se sai tasapainon heittelemään ja muutenkin olon huojumaan. Itsellä saattaa tuota esiintyä joskus, mutta ei mitenkään häiritsevästi.

Kaikissa lääkkeissä on omat hyvät ja huonot puolensa. Lyricassa mun mielestä on kuitenkin helposti ja selvästi enemmän hyviä puolia kuin huonoja. En nyt ala sitä suosittelemaan kellekään tms, mutta jos sinulle sitä määrätään, uskoisin siitä oikein käytettynä apua olevan.

Kirjoitus on julkaistu alunperin 17.09.2015 Vuodatuksen puolella otsikolla Lyrica - Tuo monitoimilääke vaivaan kun vaivaan

31.1.2017

Auttamalla saatat myös mahdollistaa

Asia on kimurantti, koska riippuvuudesta riippumatta auttaja(t) saattaa vahingossa myös mahdollistaa riippuvuudesta kärsivän alkoholi-, huume- tai peliriippuvuuden säilymistä sellaisenaan. Tai jopa pahentaa sitä.

Eihän auttava taho -oli se sitten perheenjäsen tai joku ulkopuolinen, sitä tarkoituksella tee, mutta niin siinä saattaa käydä. Puhun vain omasta kokemuksesta. Itselle on niin käynyt. Olen riippuvuuden huutaessa pääkopassa lainaillut rahaa ja liian usein ne meni huumeisiin tai tälleen myöhemmin nettikasinoihin. Se on tai oli sääli, koska enhän siinä minä edes lainannut rahaa vaan se minun riippuvuuspersoona. Ensin huumepersoona ja myöhemmin pelaajapersoona ja koska olen taitava manipuloimaan, käytin sitä taitoa valitettavasti surutta hyväkseni. Avopuolisoni on monesti sanonut, että ei, sinä et ole nyt se Sami jonka tunnen vaan nyt on talossa sinun pelaajaminäsi. Olen alkanut itsekin sitä tunnistamaan, mutta tilanteen ollessa päällä, en toistaiseksi ole sitä huomannut. Vain vasta jälkeenpäin on tullut ajateltua, etten mä siinä sitä rahaa kinunut tms vaan ihan kuin toinen Sami niin olisi tehnyt. Uskon tähän ja pidän sitä erittäin todennäköisenä.

Muistaakseni kirjoittelin aikoinaan Vuodatuksen puolelle jostain kriminaalipersoonasta tms ja löysin silloin asiasta painavaa faktaa tueksi omille aavistuksilleni. On olemassa toden totta sellainen pikkujuttu, että mm. huumeet kyllä muokkaa ihmistä ja sen persoonaa ihan kiitettävästi.

Riippuvuus Kuva: Hawaii Public Radio


Se mitä mun mielestä pitäisi auttajien tehdä säntillisesti on se, että jos päättää auttaa, ei anna rahaa missään tapauksessa ellei ole takuuvarmaa, että se menee juuri sinne minkä vuoksi yleensä on velkaa tekemässä, mutta noin muuten, ei koskaan rahaa tilille tai käteen. Ennemmin ostaa kaupasta ruokaa ja muita juttuja kuin antaa kaksikymppisen omaan käyttöön. Onhan se holhoamista, kyttäämistä ja ties mitä, mutta joskus niin on vain tehtävä. Eihän se loputtomiin kestä, varsinkin jos ihminen on selkeästi toipumassa riippuvuudestaan. Kaikki on väliaikaista taidetaan jossain laulussakin laulaa ja niinhän se myös on.

Meillä täällä homma menee nyt silleen, että avopuoliso pitää hallussaan mun pankkikorttia ja avainlukulistaa ja vain pyytämällä saan ne itselleni joksikin aikaa kunnes taas takavarikko koittaa, viimeistään yötä vasten. Näin on nyt tehtävä ja tämä kestää X ajan, mutta toivon mukaan ei loputtomiin. Missään vaiheessa päivää ei saa käydä niin, että olen yksinään tunnuslukujen ja korttien kanssa vaan ne kyllä viedään ennenkuin yksin himaan jään. Vasta sitten, kun varmasti olen peliriippuvuuden yläpuolella voidaan harkita kortin ja avainlukulistan takaisin palauttamista eli siihen menee nyt aikaa, mutta tää on vaan tehtävä. Eihän avopuolisokaan tästä tykkää ja hän kokee tämän holhoamiseksi ainakin ja muutenkin hieman ahdistavaksi, mutta kumpikin on nyt sitoutunut sovittuun juttuun ja näillä mennään ainakin kevätkausi. Kumpikin tietää mitä tehdä ja miten asia menee ja se on täten molemmille selkeä juttu.

Ja muista; Älä mahdollista