Helvetistä Taivaaseen

Tarinoita huumehelvetistä selviytymisestä, elämästä siinä maailmassa ja elämästä sen jälkeen. Tarinat on tosia ja sensuroimattomia. Pakoittain teksti saattaa olla rajua ja kaunistelematonta, mutta teksti on minun elämästä. Toivottavasti viihdyt mukana matkassa!

Kirjoittaja

Kirjoittaja

Kuka minä olen?

Olen vuonna 1982 syntynyt lätkäfani Pohjois-Karjalasta. Ajauduin jo nuorena väärille teille ja sillä tiellä mentiin kymmenisen vuotta. Ensimmäiset hatsit pilveä poltin 17v ja viimeisen kerran otin subutexia tammikuussa 2011. Siitä saakka olen ollut kuivilla huumeista. Tämä on toinen kerta, kun elän elämääni ilman huumeita aikuisiällä. Ensimmäinen lopetus tapahtui vuosien 2005-2006 hujakoilla, mutta retkahdin uudelleen reilut 2v myöhemmin. Elämä ilman huumeita on ollut suurin muutos elämässäni. Kun opin elämään huume- ja rikollismaailmassa ja kasvoin sen aikana pojasta mieheksi, on tämä uusi, huumeeton elämä ollut varsin erikoista. Se on opettanut enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja paljon oppimista on ollutkin. Mutta jokainen päivä selvinpäin on ollut hienompi ja parempi kuin yksikään huumepäissään vietetty päivä. Enää ei huumeet mua saa.

Minusta tuli ensimmäistä kertaa isä syksyllä 2015, kun sain terveen tyttövauvan. Olen tällä hetkellä kihloissa ja häitä olisi tarkoitus viettää vielä tämän vuoden aikana. Olen ollut kihlattuni, tulevan vaimoni, kanssa kohta 2,5v yhdessä, josta saman katon alla ollaan asuttu 2v. Loppu elämä tarjoaa vain taivaan rajakseen, jos sitäkään.

OTA YHTEYTTÄ

helvetistataivaaseen(c)gmail.com

Hae tästä blogista

22.4.2018

Mitä mulle kuuluu?


Paskaa. Siinä lyhyt vastaus kysymykseen. Anteeksi korjaan; vitun paskaa lienee oikea määritelmä. Mun mummo kuoli 22.2.2018 pitkällisen sairauden uuvuttamana. Mun äiti kuoli 6 päivää myöhemmin 28.2 vain 54-vuotiaana. Ja jotta siinä ei olisi tarpeeksi, niin mun isä sairastaa syöpää (selviää kyllä, näin uskon ja toivon) ja oma mielenterveys on heitellyt volttia jo pitkän aikaa, pahentuen vaan entisestään näiden isojen ja raskaiden menetyksien johdosta. Olenkin hakenut apua ammattiauttajilta ja saanutkin sitä. Kuntoutus alkoi ja uuden lääkkeenkin sain, sitä olen nyt kolmena iltana ottanut ja annosta nostellaan muutaman viikon välein 1,5kk ajan. Toivottavasti järkyttäviin mielialaheittelyihin saan tuosta apua. Olen ollut erittäin fucked up, ei voi mitään. Selvinpäin enemmän sekaisin kun ikinä aineissa, jos kärjistetysti asia ilmaistaan. Ja se on heijastanut väkisinkin myös parisuhteeseen ja omasta käytöksestä avopuolisoa kohtaan olen erittäin pahoillani, sä oot saanut kaiken sen paskan suodattamattomana niskaasi vaikkei sen ihan niin pitäisi mennä. Oot kuitenkin vuosien saatossa kestänyt kaikenlaista minun kanssa ja nämäkin vielä, ei se sullakaan minun kanssa ole helppoa ollut ei.

Tuossa yhdellä väliä ennen näitä kuolemia voin jo henkisesti paremmin, mutta viimeistään äitini kuolema musersi minut täysin. En ollut ehtinyt käsitellä ollenkaan mummoni kuolemaa, kun äiti meni. Se oli sitten siinä se minun jaksaminen. Ai niin, ja minulla tutkimuksien jälkeen (Scid I & II)  todettiin joku neljä vai viisi uutta eri persoonallisuushäiriötä. Nice, mutta toisaalta nuo antoi nimen niille sekoiluille. Ei toisaalta siis ihmekään, että välillä (lue koko-vitun-ajan) mielialat heittelee ja siksipä suostuin, omasta ehdotuksesta toki, kokeilemaan uutta lääkettä. Että josko se sillä edes helpottaisi. Olen ollut myös tammikuusta saakka sairaslomalla ja se ilmeisesti jatkuu tuonne lokakuun loppuun – ellei Kela päätä, että ei muuten jatku. Nytkin pari kk sitten tekivät päätöksen, että tämän kuun loppuun saakka on saikku ja sit tarvitsee B lausuntoa päivittää, muuten ei jatku sairasloma vaikka psykiatri kirjoitti sitä suoraan kesäkuun loppuun asti. Nyt sitten kävin uudelleen psykiatrin vastaanotolla ja hän laittoi saikkua lisää. Toivottavasti Kela on suopea. Ei minusta nimittäin taida ”ihan vielä” olla minnekään töihin, jos ensin pääsisi kotoa edes ulos eikä jumittaisi sohvalla/sisätiloissa.

Äitini kuolema oli samaan aikaan sekä toki yllätys (kuolema tahtoo vähän aina olla) että ei-niin-iso yllätys. Olihan äidillä lukematon määrä eri sairauksia, niin fyysisiä kuin henkisen puolen. Kuolinsyytä voi vain toistaiseksi arvailla, ei ole mitään tietoa siitä vielä tullut, mutta se kyllä kiinnostaa jotta mihin meni. Me ei oltu äidin kanssa väleissä hänen kuolemansa aikaan, jälleen kun oli se vaihe menossa, että välit poikki. Minähän ne tällä kertaa laitoin, muutakaan en todellakaan voinut. Äitini oli erittäin sekaisin viimeiset ajat ja jotenkin se älytön sekoilu enteili jotain tällaista – näin jälkeen päin ajateltuna. Eihän sitä silloin vielä arvannut, että mikä lopputulema tulee olemaan.

Mulla on sua, rakas äiti, ihan hirveä ikävä aina toisinaan. Meillä oli omat skismat ja on/offia meni aina välit, mutta sä olit kuitenkin mun äiti. Niinkuin mä sulle viime syksynä itkua tihrustaen puhelimessa sanoin; Mä olen aina tarvinnut sua, mutta aina se ei ollut mahdollista saada sua siihen lähelle. Sydäntä särkee tätä kirjoittaessa... Koville ottaa, mutta ajattelin tämän toisaalta myös helpottavan. Kun saa tän kaiken pihalle, kirjoittaminen kun on kuitenkin mua aina jeesannut. Voi äiti... Nyt sua ei enää koske mihinkään.

///

No loppuun pitää kirjoittaa jostain hyvästäkin, sillä sitäkin aina on vaikka olisi kuinka tummaa elämä. Niinkuin moni tietää, me saadaan heinäkuussa tyttövauva :) Tähän saakka raskaus on edennyt hyvin eikä missään ultrissa tms ole ollut mitään muuta kuin hyvää kerrottavana. H-hetki lähestyy, eihän laskettuun aikaan (17.7) ole kuin kolmisen kuukautta. Siskokin pyöräyttää samoihin aikoihin esikoisensa, joten minusta tulee myös eno :)

Oot mulle kaikki kaikes omistan tän verseen, antaisin tän kaiken pois jos saisin sut vaan terveeks – Nikke Ankara @Värifilmi (osoitin tämän lainin alunperin äidilleni ja nyt sitten myöhemmin isälleni, niin se vaan menee).

11.4.2018

Vappu 2008 - Lyhyt tarina sekopäisyydestä

"Hah hah mikä vappu. Aamuyöstä noin klo 02:00 - 03:00 heräsin erikoisella tavalla. Nimittäin tyttöystävä kusta lorotti pokkana makuuhuoneen lattialle ns. kyykkyasennossa. Matolle siististi. Ensimmäisen 3 sekunnin aikana olin sata varma, että kyseessä on koira joka siellä kusee, mutta kun tajusin tapahtumien oikean laidan, oli kieltämättä "aika" wtf-olo. Muija kun oli lopettanut toimenpiteensä ja kömpi viereen kysyin, että "minkä vitun takia sä kuset lattialle?" Vastaus oli: "Enhän kuse, mä oon vessassa!" Tämän jälkeen kerroin asioiden oikean laidan jonka jälkeen vastaukseksi tuli: "no siinä oli sellanen juttu mihin voi kusta". Yeah right. Jatkoin tovin saarnaamista johon muija sitten: "mitä vittua sä siinä oikein iniset?" -ja lähti keittiöön hakemaan paperia kun kuulemma olin käskenyt siivota. En ollut. En ehtinyt. No muija levitti kilometrin talouspaperia ihan väärään paikkaan ja tuli viereen sanomaan et "nyt on siivottu vaikka ei siellä ollut mitään siivottavaa".

Klassikko joka ei koskaan unohdu"

Teksti on suora kopio Bassofoorumin tekstistä, minkä olin tuolloin tapahtuman jälkeen kirjoittanut :D

2.4.2018

LUKIJAN TARINA: Huumeet tappoi mieheni

Mun isä oli narkkari, kun olin pieni. Se diilas ja käytti kotona. Me muutettiin äitin kanssa pois, kun olin 4v, ja isä tuli aina välillä riehumaan - hakkas äitin teholle pari kertaa ja jouduttiin koko ajan muuttamaan, ettei meijän tarvis pelätä, mutta silti siitä asti oon elänyt pelossa.

13 vuotiaana menin ekaa kertaa isälle, koska se sanoi, että se oli lopettanu ja halus nähä. Mä menin, se hakkas mut teholle. Henkisesti menin tosi paskaksi, sanoin ittelleni "nyt riitti, mä en enää henkisesti jaksa". Mä pääsin teholta kotiin ja otin kamat ja lähin hatkaan, meijän kaupunki missä asutaan on tosi pieni, täältä löytää huumeita joka paikasta. Silloin aloin vetää kannabista ja olin hatkoilla, ryyppäsin ja polttelin, kävin koulussa sillon kun huvitti, jos huvitti.

Piri tulee kuvioihin


15 vuotiaana aloin vetää piriä suuhun ja nenään, liikuin isoimmissa porukoissa mitä aijemmin, olin aina jonkun kanssa tappelussa. Ryösteltiin autoja ja palauteltiin takaisin. En tiedä varmasti, että oliko ne niiden tuttujen autoja vai ei, kun se tuntui niin helpolta. Mun porukka jossa oli mun lisäks 5 muuta poikaa, Toni 19v ja neljä muuta. Me vaihettiin porukkaa toiseen, isommaksi. Nyt meitä oli enemmän, Minä pikkutyttö 15v (ainoa tyttö), yllämainitut pojat ja uudet kuusi miestä. Mä en tullu niinkään uusien kanssa juttuun, ne kokeili koko ajan kuinka kova tyttö oon, kuulunko joukkoon. Aloin jo pirin käytön jälkeen näyttää vähän zombilta, iho oli kalpee ja väsynyt, olin tosi laiha (166cm pituutta ja 38kg painoa).

Täytin 16v ja oltiin jääty Markon kans kämpille. Marko sanoi mulle että "sulla on synttärit, kokeile tällästä" ruisku jossa oli piriä. Ainoo mitä vastasin "jos sä pistät"? Marko pisti ja siitä se lähti, ala mäki. Seuraavana päivänä, suun kautta piri ei tuntunut enää niin hyvältä, oli jotenkin ontto olo. Tiesin kyllä mistä oli kyse, en vaan tahtonut myöntää sitä. Kävelin Markon huoneeseen ja herätin sen "laita mulle uus" ja Markohan laittoi. Illalla otettiin Timon kanssa yhteen, se vittuili kuinka mustakin tuli kunnon pirinisti. Mulla vaan kiehahti, mä sanoin sille et "jos sä sanot noin vielä kerran ni mä hakkaan sut paskaks" se vaan naurahti mulle ja käveli mua päin, kaivo taskusta puukon ja paino minut seinää vasten puukko mun kaulalla. Se kuiskas "lopeta se piipittäminen kakara, mä teen mitä mä haluan". Mä nojauduin vähän enemmän eteen, että se puukko viilsi pienen haavan mun ihoon silleen, että tuli verta. Timo perääntyi, sen silmistä huomasi, että se yllättyi, ehkä jopa pelästy.

Kaitsu on suojellu mua kun omaa lastaan. Mä oon sille kuin pikku-sisko ja se tappais joka ikisen joka satuttaa mua. Jätkät tuli myöhemmin illalla kotiin (Kaitsu, Toni, Marko ja 7 muuta). Kaitsu näki, että mulla oli haava kaulassa, veret siinä vieläkin, koska en vaan jaksanut pestä sitä, "mitä turhaan".

Kaitsu katsoi Timoa, käveli sitä päin ja löi pari kertaa ennenkuin tajusin ja nousin, huusin "nyt paskapäät lopetatte! Vittu mun vika, mä kävelin sitä paskaa päin!" Kaitsu päästi irti ja hetken hiljaisuuden jälkeen Timo tokas; "Toi muija on muuten aika saatanan kova muija,  ei perkele!". Sit meijän välit parani, oltiin kaikki sovussa.

Aloin myöhemmin ite piikittämään, tähän mennessä kaikki piikitti mun puolesta.

"Kunnes kuolema meidät erottaa" 




18 vuotiaana se lähti vähän käsistä, joka päivä piriä ränniin ja juhlia joka ilta. Rahaa pummittiin jokaselta kenet tunnettiin, isovanhemmilta, veljiltä ja siskoilta, vanhemmilta, kavereilta jne.
Oltiin seurusteltu Tonin kanssa siitä asti, kun tulin tähän porukkaan, eli tuolloin 3 vuotta. Mä ja Toni muutettiin yhteen ja molemmat käytettiin päivittäin jotain. Toni käytti vähän kaikkea, subua, rauhottavia, lääkkeitä, piriä ja joskus poltteli. Pelkäsin saatanasti, että se kuolee. Mietin, että miten selviäisin. Yhtenä iltana kun tulin kotiin, meijän piti Tonin kanssa kattoa leffaa. Kerrostalon pihassa oli ambulanssi, ruumisauto ja poliisi. Kyyneleet alkoi vieriä mun poskille ja juoksin täysiä sisälle. Meijän talossa, ne kaikki. Poliisi kysyi multa "kuka sä olet?" vastasin "Tonin avovaimo", poliisi otti mut syrjemmälle ja korotti ääntään sellaseksi uskottavaksi "Toni... otti yliannostuksen ja me menetettiin se". Romahdin täysin, juoksin sisälle ja näin kun Tonin ruumissäkkiä laitettiin kiinni. Kävelin rauhallisesti (tai yritin) ruumissäkin luo ja kysyin "saanko?".  Ne katsoi toisiaan ja nyökkäs "mut nopeasti sitten", ne avasi pussin ja näin sen, Tonin siniset kasvot, väsyneet, ilman eloa. Tässä vaiheessa hajosin lisää, poistun talosta ja tiesin tarkkaan minne menisin. Pysähdyin jonnekin ABC:n tai jonkun huoltoaseman vessaan ja rännitin, hommat hoidettuani lähin Simon ja kumppaneiden kämpille, koputin ja ne avasi oven, joka oli varmistus lukossa. "Mitä sä tahot" kysy joku nuorehko mies jota en tunnistanut, vastasin vain, että "mun pitää puhua Simolle". Se päästi minut sisään, mä pyysin Simon pois olohuoneesta, syrjempään juttelemaan. Mä en kyllä halunnut jutella, mä halusin ottaa turpaan, kärsiä, kokea kipua kunnes henkinen tuska ei tuntuisi niin isolta.

Kun oltiin päästy keittiöön sivuun muistan kuinka löin Simoa ja sanoin "me tapellaan nyt". Se naurahti ja tokaisi "sä häviät tän, sä oot vitun kamoissa", se löi silmään, tipahin. Sitten se alkoi potkia kylkiä, jalkoja, yks tuli päähän, se nosti mut ilmaan ja viilsi silmäkulman auki keittiöveitsellä, löi vielä leukaan ja viilsi mahaan pienen viillon ja piti mua kuristus otteessa. Musta tuntui, että multa loppuu happi, ote oli tiukka, mutta kipu oli ystävä. Hymyilin ittekseni ja Simo kysyi, että "mikäs on noin hauskaa?" vastasin vaan, että "Sen jälkeen kun oma poikaystävä kuolee ja näät sen omilla silmillä, kipu on todellinen ystävä". Simo jähmettyi, otti puhelimen taskusta, tiputti mut lattialle ja soitti... Kaitsulle.  "Moi.. Tuu hakemaan tää likka, teillä on vähän puhuttavaa". Puhelu loppu ja multa katos taju. Heräsin vasta Kaitsun kämpillä. Kaikki 10 miestä istui mun vieressä, pari silitti mun jalkoja, kaikkien ilmeet oli järkyttyneitä, ne tiesi.

Sen jälkeen, kun sain aivot toimimaan, niin nousin ja puhuttiin kaikesta, siitä mitä kävi, siitä miks menin Simolle jne. 6 kuukautta Tonin kuolemasta tuli kesä ja vedin yliannostuksen, ensimmäisen. Minut vietiin sairaalaan elvytyspotilaana, lääkärit melkeen luovutti mun kanssa, mutta vikoilla yrityksillä sydän käynnistyi, hiljaa mutta käynnisty.

Olin katkolla 2 viikkoa ja ajattelin "nyt tää loppuu" kunnes alkoi isoimmat tuskat, painajaiset, feikki kipu, näin omiani kuten Tonin  puhumassa mulle, pään sisällä oli sumuista. Joku jolla oli savuinen ääni, puhui mulle "tapa ne, ne tahtoo sulle vaan pahaa". 

Pääsin pois katkolta ja palasin omaan porukkaan, hakkasin jonkun tytön, en tiedä mitä sille kävi, mutta paskaksi se siihen jäi. Kaikki yllättyi, kun tulin "en ajatellu, että tulisit enää ikinä takas". Joo en mäkään, mutta tarviin mitä tarviin. Rännitin ekaa kertaa 2 viikkoon, sen jälkeen kun aloin piikittää, se oli pisin ja tuskallisin tauko. 

Nyt mä istun näiden kanssa täällä vieläkin, kaikki muut on mukana... paitsi Toni...

Kirjoitus on noin kaksi vuotta vanha ja alunperin julkaistu minun blogissa, entisessä osoitteessa, jonka olen ajanut kokonaan alas.

Tarinan nimet on muutettu.

Tänä päivänä


"Mutta mitäs sinulle kuuluu? Sanoit, että 3kk oot ollut kuivilla, hienoa!"
Joo mä tossa olin syys-joulukuun aika pohjalla, että meni vähä kaikki sekasin ja päivääkään ollut selvinpäin. Kuvioihin tuli enemmän essot, lakka, xanorit ja sit perus pirit jne pysy mukana. Sit tossa joulun jälkeen varmaan tammikuun ekalla viikolla olin viettämässä iltaa ja piriä meni siinä illasta jo aika paljon. Sit vähän päälle lakkaa ja essoja napautettiin suuhun väkisten. Seuraava viikko oli sitä, kun oksentelen, hikoilen ja itken sitä kipua ja tuskaa pois. Tossa vaiheessa päätin, että nyt perkele riittää, kun en päässyt vessan lattialtakaan ylös.

Muutin toiselle paikkakunnalle ja katkasin kokonaan välit vanhaan porukkaan. Jäännyt kokonaan alkoholi ja kaikki taakse ja elämä alkanut kääntyä parempaan päin. Oon tapaillut nyt reilun puolvuotta uutta miestä, jolta aluksi salailin noita kamankäyttöjä, tai yritin. Tottakai se tiesi, mutta eihän me niistä puhuttu. Sillon kun päätin, että lopetan, niin kerroin kaiken mitä on ikinä koskaan tapahtunut ja mies ymmärsi mua hyvin ja sanoi,  että tukee mua aina eikä tuomitse tuon menneisyyden myötä, tai pidä mua huonompana ihmisenä, kun on tullut hölmöiltyä. Pari viikkoa sitten tein myös positiivisen raskaustestin,  joten onhan tässä sattunut ja tapahtunut, mutta nytten kun jättänyt koko hörhöilyn ja löytänyt ihanan miehen vierelle,  jonka kanssa rakentaa perhettä, niin ei kyllä ole minkäänlaista kaipuuta takaisin vanhaan! :)

Ps. Ota mun Facebook sivu haltuun täältä: https://m.facebook.com/helvetistataivaaseen/
Instagram sivuni löytyy taaseen täältä: https://www.instagram.com/samipaakkonen_/

26.12.2017

Armeija - kolme yötä, kuusi vuotta

Vuosi oli 2001. Olin lopettanut ammattikoulun valmistumatta ja oli aika käydä armeijan riveihin, kutsu kävi tammikuussa. Tiesin jo hyvin nuorena, viimeistään teini-iän alussa, etten pysty käymään armeijaa mm. kovan jännityksen vuoksi, mutta mä yritin. No, lähdin sitten Kontiolahteen tietäen jo bussissa, ettei tästä tule vittuakaan. Muille ihmisille toki esitin, että kyllä mä pystyn. Mä olin siellä yhden yön. Seuraavana aamuna ilmoitin, kun en muutakaan paniikissa keksinyt, että haluan sivariin, vaikka en halunnut sinnekään. Kävin juttelemassa mm. papin luona, mutta päätös siitä, että mä lähden tänään, piti. Sain näin kaksi vuotta lisäaikaa, ettei tartte tehdä yhtään mitään. Päätöstä en ilmoittanut kellekään, vaan hyppäsin bussiin ja lähdin himaan. Menin mutsille, joka suoraan sanoen yllättyi "hieman", kuten ensirakkautenikin. Se luuli saavansa minusta lomaa, mut ei se sit saanutkaan. Olin tuolloin poltellut pilveä jonkun aikaa, kun kaverit tarjosi, polttelu oli kuitenkin hyvin satunnaista. Alkoholin lisäksi en käyttänyt muita päihteitä vielä tuolloin.


Vuosi 2003


Tässä kohtaa kuvioihin oli tullut jo piri (v 2002) sekä Subutex (kevät 2003). Olin itse asiassa tuon kesän erittäin pahassa subukoukussa ja piri pehmensi päätä kiitettävästi. Pilvi oli alkanut jäädä toissijaiseksi päihteeksi. Syyskuussa 2003 oli aika lähteä Lapinjärvelle sivarikeskukseen, mutta en muistanut tarkkaa päivää hukattuani lapun missä se luki. Alkupaloiksi olin valvonut kolme yötä, ja nukkunut yhden, oli toisen session aika. Alkoi taas valvojaiset. En muista, oliko ensimmäinen vai toinen yö menossa, kun äiti soitti ja kysyi voisiko sivarikeskukselta tulleen kirjeen avata. Kielsin jyrkästi. Puolen yön aikoihin, ollessani kaverin kanssa tupakalla äiti soitti itkien avanneensa kirjeen ja että se sisälsi etsintäkuulutuksen ja että Loviisan poliisi on sun perässä. Yritin rauhoitella ja kerroin, että tulen ylihuomenna ja lähden sivarikeskukselle. Neljäntenä yönä samoilla silmillä, vedin elämäni ensimmäiset piriöverit, noin gramman pommin, joka tarttui kurkkuun ja aukesi. Kirveli, poltteli ja sattui niin saatanasti joka paikkaan, että luulin kuolevani. Sain ajettua auton kaverin pihaan ja kammettua itseni sisälle. Kaveri ruikutti koko ajan kyytiä himaan, mutta kerroin toistuvasti, etten pysty, koska joka paikkaan sattui niin helvetisti. Menin sohvalle pötköttelemään, sitten lähti taju. 

Heräsin aamulla noin yhdeksän pintaan. Sohvan takaa keittiöstä kuului "Sami täällä on sulle viiva valmiina, tuuhan aamupalalle". Vedin nokat ja ajattelin, että tästä kait tää sitten jatkuu ja niin se sit  jatkuikin seuraavat kolme vuorokautta. Nukuin jälleen yhden yön ja kun heräsin, lähdin erittäin masentuneena ajelemaan kohti kotia jossa sitten jumin vielä pari päivää, kunnes sitten lopulta hyppäsin Kouvolaan menevään junaan, edelleen erittäin masentuneena. Olin valvonut tähän mennessä kahden viikon aikana 10 vuorokautta ja ollut etsintäkuulutettuna 8 päivää. 

Saavuttuani sivarikeskukselle jouduin nopeasti kuulusteluihin, joissa kyseltiin mm. miksi olet myöhässä. Kerroin syyt ja he tarjosivat minulle lääkäriaikaa seuraavalle aamulle. Otin tarjouksen vastaan. Aamulla menin ensin sairaanhoitajan luokse ja sitten lääkärille. Vastassa oli vanhemman liiton mieslääkäri ja ensimmäistä kertaa ikinä joku ymmärsi mua. Hän ei syyttänyt mua mistään, vaan tuki ja ymmärsi sekä haukkui mm. yhteiskunnan maan rakoon. Lääkäri kertoi, että 9/10 armeijan keskeyttäneistä on avioerolapsia, kuten minäkin. Hän kertoi myös, että minulla on niin paha päihdeongelma, että kestää viisi vuotta päästä kuiville, jos lopetan nyt. Hän toivoi, että kolmen vuoden lykkäys auttaisi minua saamaan elämäni kuntoon. Tässä olikin selittäminen vanhemmille, miksi palasin oltuani taas päivän poissa. 

Ja ralli jatkui. 


Vuosi 2006


Oli jälleen aika palata sivarikeskukselle. Tällä kertaa menin ajoissa. Olin saanut lopetettua huumeiden käytön edellisen vuoden lopulla, olin siis ollut kuivilla vajaan vuoden. Mutta. En edelleenkään ollut valmis sivariin, joten päätin, että ratsastan samalla ongelmalla kuin viimeksikin vaikkei ongelmaa enää ollut. Olin saanut luottoystävältä erilaisia kipulääkkeitä ja rauhoittavia evääksi kohti Lapinjärveä ja vetelin niitä kuin karkkia matkan aikana, siksi että jos joutuisin kusemaan purkkiin, huumeet näkyisivät. Saavuin paikalle viimeisten joukossa vaille kymmenen illalla ja niin sanotusti suu vaahdoten, menin tupaan lässyttämään paskaa jonkun toisen kanssa, joka oli täysin varma siitä etten tule pääsemään huomenna pois. Itse olin täysin varma, että pääsen huomenna pois. Mutta mulla kävi hieman huono tsägä. Sen sijaan, että vastassa olisi ollut vanha tuttu lääkäri, vastassa olikin nuori sälli, joka oli ensimmäistä päivää töissä. Tinkimisen jälkeen irtosi vuoden lykkäys ja kehotus hakeutua mielenterveystoimistoon. Kyllä vitutti. 

No kuitenkin reilun kuukauden kuluttua tästä, hakeuduin mielenterveystoimistoon, jossa tähän astisen elämäni paras terapeutti odotti mua. Vuonna 2007 kevättalvella hain erinäisten psykologin ja psykiatrin lausuntojen avulla vapautusta koko paskasta. Kirje postiin ja jännittämään. Odotusaikaa vastaukselle oli luvattu kuukaudesta kahteen, mutta vastaus tuli muutamassa viikossa. En tiedä onko minkään kirjeen aukaiseminen koskaan jännittänyt niin paljon kuin sen. Asuin tuolloin virallisesti isäni luona ja kirjekuori käsissä täristen rupesin avaamaan sitä. Isäni sanoi, että "tulta päin vaan, olet aina ennenkin selvinnyt". Kirje auki, paperi käteen ja voi jumalauta mikä pommi se oli. Vapautus rauhan ajaksi. Kuuden vuoden piina oli vihdoinkin ohi.

Olin vihdoinkin vapaa.